Kokeneet on podcast-sarja, jossa Niemikotisäätiön pitkän uran tehneet työntekijät muistelevat uraansa ja mielenterveystyön kehitystä vuosikymmenten aikana. Sarjassa kuullaan kokemuksia laitoshoidon purkamisesta, yhteisöllisen kuntoutuksen rakentamisesta, toipumisorientaation vahvistumisesta – toisin sanoen siitä, miten mielenterveystyö on muuttunut 1980-luvulta tähän päivään.
Keskusteluissa ääneen pääsevät Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina, jotka ovat olleet mukana rakentamassa Niemikotisäätiön toimintaa 80-luvulta lähtien. Juontajana ja jututtajana toimii viestintäasiantuntija Katja Lampela.
Yhdessä-biisi toimii tuttuun tapaan Yhdessä-podcastimme musiikkina. Biisin sanoitus on tehty palvelunkäyttäjien teksteistä Niemikotisäätiön 40-vuotisjuhlaan 2023, jossa sen esitti palvelunkäyttäjistä ja työntekijöistä koostuva bändi. Kuuntele koko Yhdessä-biisi täällä >
Sarjan viimeinen jakso kokoaa yhteen Kokeneet-podcastin keskeisen viestin. Mielenterveystyön ytimessä ovat edelleen kohtaaminen, luottamus ja yhdessä tekeminen.
Jaksossa pohditaan työuran loppupuolta ja sitä, mitä vuosikymmenet mielenterveystyössä jättävät ihmiselle. Eläkkeelle siirtyminen herättää monenlaisia ajatuksia, mutta yksi asia yhdistää kaikkia keskustelijoita: työ on ollut paljon enemmän kuin ammatti. Se on ollut elämäntapa, yhteisö ja asenne, joka kulkee mukana myös työuran jälkeen. Pitkät ihmissuhteet – niin palvelunkäyttäjiin kuin kollegoihin – kantavat vuosien päähän.
Työ ja termistö muuttuvat, uudet sukupolvet tuovat uusia näkökulmia ja yhteiskunta elää ajassa, mutta ihmisen tarve tulla kohdatuksi säilyy. Se on viesti, joka kantaa niin menneeseen kuin tulevaankin.
Katja: Viimeisessä jaksossa puhutaan yhteisöllisyydestä. Siitä, miksi ihmiset edelleen tarvitsevat paikkoja, joissa voi vain olla – ilman suorittamista.
Tarja I: Jotenkin siis sellainen matalan kynnyksen paikka mihin voisi tulla haahuilemaan ilman että osallistuu mihinkään ryhmään tai jotakin muuta. Vaan sitten jos nyt sattuisi olemaan hernekeittopäivää ja tykkää hernesopasta, niin sinne jonon jatkoksi.
Arja: Silloin kun oli Tuulimylly niin sehän oli hirveän hyvä, että meillä kävi kauhean moni silloin siellä. Mutta toisaalta nyt on asiakaskunta muuttunut, että ehkä nämä nuoret ei niin mene sitten enää. Nämä oli tämmöisiä, jotka oli tottunut siihen, että saa sen ruoan sieltä.
Tarja I: Mutta joku semmoinen vähän niin kuin – (Arja:) jos se olisi tarpeeksi edullinen – toisenlainen paikka.
Tiina: Jos miettii kolmannen sektorin, niin se on vähän sekin, että se kuinka pääsee johonkin paikkaan julkisilla ja näin niin. Ja sitten se yhteisöllisyyden kaipuuhan tässä on näkynyt kun ollaan saman katon alla. Kolkytyks asuntoa, ehkä yksi kolmasosa on heitä, ketkä todella kaipaavat sitä yhteisöllisyyttä, kun siihen on mahdollisuus itse valiten liittyä. Ei siihen tarvita kauheasti edes työntekijän sitä moottoria, että se jotenkin tapahtuu. Että täällä on tosi virkeä asukastoimikunta. Ja heillä on kokoukset ja tuetaan siinä. On erilaisia ihmisiä erilaisine tarpeineen. Ei ole nuoret, vanhat, keski-ikäiset. Se on ihan heterogeeninen ryhmä, kuka mitäkin, että joo, haluaa. Ja osa sitten haluaa kodin, se riittää.
Arja: Niin kyllä mä huomaan ainakin, että meillä on nyt tällä hetkellä mun mielestä yhteisöllisyys on lisääntynyt. Että ihmiset on paljon enemmän, tulee toimistoon ja omatoimisesti tämmöisiä peliryhmiä ja tämmösiä.
Mutta sitten kans mä luulen, että se riippuu henkilökunnasta, että miten henkilökunta tavallaan innostaa ja sitten yhdessä keskustellaan niitä että minkälaisia ryhmiä. Ja se, että kuitenkin vaikka ne periaatteessa toimisi ne ryhmät ihan näinkin, niin halutaan silti, että siinä on joku mukana ja näin.
Katja: Yhteisöllisyys oli myös tämän podcast-sarjan ensimmäisiä teemoja. Vaikka toimintatavat ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana, ihmisten tarve kuulua joukkoon ei katoa. Mutta millaisia uusia ilmiöitä työntekijät näkevät tämän päivän asiakkaiden elämässä.
Tiina: Täällä esimerkiksi tää on tuettua nykyään yhteisölliseksi kutsuttua asumista, mutta sisällöllisestihän tämä on samaa kuin viime vuonna. Että mutta se on kiva kun se sana yhteisöllisyys on, koska itsellä on niinku lupa, että hei, me voidaan tätä niinku nyt tässä nostaa enemmän esiin, koska mä koen, että se yhteisöllisyys oli, kun puhuttiin mistä aloitettiin. Sitten tuli semmoinen jännä vaihe, että säätiön sisälläkin jotkut puhuivat kovin sitä vastaan, että ei ole olemassa mitään yhteisöllisyyttä ja se oli aivan pannaan julistettu.
Tarja I: Ei sitä sanaa saanut käyttää.
Tiina: Ja mistä nyt puhutaan, niin mistäpä muustako. Ja ihan Suomen, mikäs se oli se linnanjuhlienkin… (Katja laulaa: yhdessä)…sama, meiltä varastettu. Niin tota. Eli sehän on nyt sitten taas. Nyt on aika hiljaa ne henkilöt ketkä oli vastoin. Kyllähän yhteisöllisyyttä ihmiset hakee asemalta ja saunan lauteilta, että sitä– sehän tapahtuu jos joku kaipaa, jos on mahdollisuus. Mutta se, että miten niinku tavallaan halutaan niinku kannustaa yhteisöllisyyteen, niin nyt meillä on taas lupa siihen.
Mutta tuota noin niin mä vaan sanon, että kyllähän sisällöllisesti puhutaan, että ei ole kuntoutumiskoteja, kuntoutuskoteja, niin jonkun verran on kyllä varmaan sen tyyppistä kuitenkin olemassa. Niinku vaikka ne nimet on asumisyksiköitä tai yhteisöllistä asumista, niin sillä tavalla, että.
Katja: Enää ei jaeta huoneita.
Tiina: Ei jaeta.
Katja: Nepsy oireilusta, onko se lisääntynyt vai?
Tiina: No tiedetään ainakin siitä ja osataan tunnistaa, että autismin kirjo näkyy kyllä. Siis todella tästä näkökulmasta missä nyt on täällä niin on.
Tarja A: Joo, me tunnistetaan se koulutuksessa paljon paremmin kuin ennen.
Arja: Kyllä mä luulen, että se on ehkä lisääntynytkin. Tai kyllä mä luulen, että jos miettii aikaisempia aikoja, niin olisin varmaan tunnistanut kuitenkin.
Tarja A: No se on johtu ehkä siitä, että älylaitteet lisää sitä oireilua niin valtavasti, että sen takia sitä on tullut enemmän. Välttämättä se ei olekaan ihan sellaista neuropsykiatrista tai neuropsykologista, vaan se on tuon noiden laitteiden tuomaa keskittymiskyvyttömyyttä.
Tarja I: Joo, ja toinen mikä mun mielestä on lisännyt sitä nepsyoireistoa niin on tämmöinen sen perheiden rakenteiden murentuminen ja toisaalta myöskin päiväkotien ja koulujen semmoinen, voisiko sanoa perusarjen murentuminen, se mun mielestä näkyy myöskin siinä oireistossa.
Esimerkiksi just erilaiset ruokaan liittyvät asiat, peseytymiseen liittyvät asiat, mitkä on aikaisemmin ollut ehkä semmoisia ulkoapäin aika tiukasti ohjattuja. Ja nyt kun on tätä itsemääräämisoikeutta ehkä enemmän, niin sitä semmoista siedättymistä ei ole tullut ja sitä kautta sitten ne niin erilaiset ajatukset on aika, aika vahvana vielä tässäkin päivässä.
Lisbeth: Niin ja koululla ei– koulukin on aikoinaan tehnyt asioita aika paljonkin, mutta niilläkään ei oo ollut enää pitkiin aikoihin resursseja. Ja, luokat on isoja ja siellä on monenlaisia oppilaita ja muuta niin ei oo aikaa.
Arja: Mutta se on kans semmonen taito tavallaan mitä tässä ammatissa tarvitaan, et varsinkin silloin jos on paljon ihmisten kanssa tekemisissä, et pystyy jotenkin keskittymään, et me ollaan paljon juteltu työyhteisössä siitä, et tota, et miten paljon häiritsee se, et jos joku koko ajan tai on telkkari taustalla tai tämmöstä. Ja sit kun tuntuu, että itsellä on se taito, että mä niinku suljen korvat eikä se mua häiritseväksi, no jos mikä menee, niin et sit kun mä teen sen jonkun ja sit mä taas niinku pystyn vaihtaa kanavaa jotenkin.
Katja: Työntekijät ovat vuosikymmenten aikana nähneet yhteiskunnan muuttuvan monella tavalla. Muutosten keskellä yksi asia on kuitenkin koko ajan säilynyt tärkeänä: ihmisten läheiset suhteet ja kohtaamiset.
Tiina: Täällä ainakin on lisääntynyt, että nyt mä en tiedä onko se tää ympäristö. Uusia asukkaitakin on paljon ja tavallaan, että on tosi paljon niinku heitä ketkä niinku ovat heidän elämässään ihan päivittäin melkeinpä, että heistä on tullut niinku myös meille, meille tota läheisiä ja on mutkatonta ja semmoista tavallista.
Mä muutenkin tykkään sanasta tavallinen, että työ voi olla ihan tavallista ja kanssakäyminen voi olla tavallista. Kun puhutaan, ei tarvi miettiä, että joku suuri ihmeellinen viisaus pitää tulla suusta aina opiskelijoiden kanssakin, että ihan voi vaikka tästä jostain tavallisesta puhua. Mutta se, että tota on lisääntynyt sillä tavalla, että ainakin heitä on niinku jotenkin enemmän nyt tällä hetkellä meidän asukkaiden elämässä. Ihan aktiivisesti. Että tota on meillä ollut virallisetkin omaisten tämmönen tilaisuus ja toki tehdään. Niitä järjestetään jatkossakin mut sit siinäkin on tietysti semmonen tavoite, mitä meiltä peräkuulutetaan, että se palaute pitäis olla semmosta virallista ja semmosta epävirallista palautettahan tulee koko ajan. Mut miten me sitten aletaan niinku lomakkeella ja millaisella kysymään sit se palaute heiltä? Jotenki on semmosta kankeutta siinä vähän ehkä.
Tarja A: Ne hymiöt tuohon ovensuuhun omaisillekin vaan. Hymynaamapalaute on ihan paras. Jokaiselle. Palvelunkäyttäjille kans siihen, että joo. Oliks hyvä? Miten meni tänään?
Tiina: Mun on pakko kertoa eiliseltä päivältä tapahtuma. Että meillä on yks asukas, jonka perheellä on koira ja tämä koira on tärkeä ja koiran terveyden vuoksi siinä on tehty nyt tämmönen lopettamispäätös, joka on sitten tän viikon perjantaina eli huomenna. Ja ensimmäisen kertaa jo kymmenen vuoden takaa tuttu asukas, niin mies niin mä läksin yks päivä töistä, niin sit hän puhu siitä, että nyt on tehty, että hän kävi nyt sanoos heipat sille koiralle tässä jo eilen. Ja sit hän alko itkee, että hän itki tosi vuolaasti ja mä jotenkin siihen jäin sitten sitä asiaa hänen kanssa jakamaan.
Ja sit seuraavana päivänä hän sano, että nyt äiti tuo sen koiran vielä hänelle sanoo niinku heippa. Ja se oli sit eilen ja mä kekkasin heti, mis et hei meil on kokous täällä oli, mut jos vaan haluatte, niin mäkin haluaisin nähdä sen koiran, kun se vielä oli sertti mikä mullakin on ollut joskus aikanaan.
Ja tota sitten koputettiin oveen ja äiti ja tää meidän asukaspoika ja se ihana pieni koira tulivat ja tota kaikki itkettiin. – (Tarja A:) Kohta mekin itketään kaikki. – Katsoin sitä koiraa silmiin ja hän tepsutti ja kävi ja äiti itki. Halattiin äidin kanssa ja poika. Ja sit siinä tietysti se oli jotenkin tosi lämmin ja jotenkin surullisuudesta huolimatta ihana hetki.
Katja: Hei nytte sitten vielä kun tässä Lisbet oot, sä oot jäämässä eläkkeelle.
Lisbeth: Se on ihan odotettu elämänvaihe kanssa. Elämään kuuluu eri vaiheet.
Katja: Ihanaa kuulla! Onks teillä muilla vielä syntynyt eläkesuunnitelmia? Siihen on vielä aikaa, mutta.
Tarja I: epäilen, että mä en pääse enää ikinä eläkkeelle.. Se koko ajan siirtyy kauemmaksi.. Pessimisti ei pety.
Tiina: Mulla on vaan yksi toivomus, että pääsisin terveenä ja hyvävointisena eläkkeelle. Kun vielä on vähän matkaa, että en epäile etteikö siihen tekemistä sitten löydy.
Arja: No kyllähän mä koko ajan mietin sitä, että milloin jään eläkkeelle. Suunnitelmia varmaan on ja aika ei tuu pitkäksi. Mutta toisaalta mä tykkään tästä työstä ja tota. Kuvataideryhmässä keskusteltiin ja tuli puhetta, että minkä ikäinen mun äiti on. Ja sitten siinä vaiheessa yksi kysyi siinä, että saakohan kysyä, että kun sun äiti on niinku noin iäkäs, niin tota, et säkin oot varmaan iäkäs, että mitäs sitten jos että milloin sä jäät eläkkeelle, et mitä sitten tapahtuu?
Tarja A: Mulla on sama tilanne kuin Arjalla, että periaatteessa voisi jäädä jo, mutta kun tykkään niin paljon työstään niin tota ei oo, ei oo ollut syytä lopettaakaan. Nyt työpari aloitti opiskelun ja sillai sovittiin, et nyt mä ainakin vielä oon töissä, et se opiskelu lähtee käyntiin kivasti. Niin aina tulee tällaiset. Niin aina tulee.
Joo ja mun poika sanoi mulle, että et lopeta niitä duuneja. Se tapaa työssään potilaita paljon ja, ja se on selvästi huomannut, että ne jotka käy töissä niin iäkkäämpänäkin niin ne voi huomattavasti paremmin. No totta kai, eihän huonosti voivat käy töissä jos on sairauksia paljon.
Arja: Onhan siinä niinku monesti huomaa, että semmoinen ihminen, jolle se työ on ollut hirveän tärkeä, se on ollut ainoa niinku elämässä, niin sitten kun se jää eläkkeelle, niin sitten se niinku ihan romahtaakin. Mutta tota mä luulen, että meillä on kuitenkin, vaikka meille kaikille on se työ tärkeätä ja me tykätään siitä, niin meillä on kuitenkin se semmoinen vahva tämmöinen muu, mitä haluu tai mitä tekee, et ei varmaan niinku ihan tipahda sitten vaikka lopettais sen työn.
Tarja A: Voihan se olla, että Niemikotisäätiöllä alkaa semmonen uudenlainen vapaaehtoistoiminta sit kun me jäädään eläkkeelle. Ihan haetaan Lissukin mukaan. Joo. Ruvetaan, perustetaan matkakerho. Joo.
Lisbeth: Sen verran mun täytyy kertoa, että kyllä nää vanhat eläkeläiset kulkee mukana. (Katja: Kulkee missä?) Niin kulkevat meidän mukana, et meillä on yhteisiä tapaamisia, meillä on oma WhatsApp-ryhmä ja, ja tota kyl me on kaikki nää vuodet pidetty yhtä.
Katja: Aivan mahtavaa!
Lisbeth: Kyllä, kyllä Hilpistakin aina kuullaan välillä kyllä. Ja sitten se, että kyllähän Manu, Manu ja Eeva niin nehän käy edelleen. Eikö ne käy vuosittain.
Tarja A: Pilkkileiri. Joo mäkin oon ehkä menossa mukaan. Sellaisella ollutkin joskus.. Katsomassa, että ne pärjää.
Lisbeth: Että kyllä kai se on osa sua. Jos sä olet joskus säätiöllä töissä ollut, niin et sä sitä ihan noin vaan pese pois. Et kyllä se siellä osana on, mukana kulkee, loppuun asti. Joo.
Tarja A: Työn lisäksi elämäntapa.
Tiina: Kyllä tää on harvinaista, kun aatellaan yhteenlaskettuna kuinka monta vuotta me ollaan kaikki oltu säätiöllä töissä, että onkohan tää sellainen. Onko tällaista enää olemassakaan tulevaisuudessa että. Pari sataa vuotta. Niin paljonko.
Lisbeth: Mä olen neljäkymmentä.
Tarja I: Niin, onks se nyt kolmekymmentäviisi vai kuusi?
Tiina: Onko suunnilleen sama kasikasi viiva nyt.
Tarja A: Kolmekymmentäkahdeksan mä oon tai no.
Arja: Niin no mä oon silloin kasikuus aloittanut jo ja päässyt kasineen. Jo vähän aikaa. Anteeksi nelisenkymmentä. Niin joo. Ajatella.
Tiina: Että jos keski-ikä säätiöllä oliko se ykstoista kaksitoista vuotta, niin me ollaan kovasti korottamassa. Niin te ootte nostaneet sitä. Kyllä.
Tarja I: Mutta tuo jotenkin tuohon Tarja niinku meni mun mielestä niinku elämäntapa, mutta se on myös asenne. Kyllä mun mielestä kyllä tietyn tyyliset ihmiset sopii tähän työhön. Ja kyllä mä näen näissä uusissakin, että tietyntapaiset ihmiset ovat – se on myöskin elämänasenne.
Arja: Toi on kyllä totta.
Tarja A: Niistä opiskelijoista jo aika pian näkee sen, että löytyykö sitä asennetta. Ensimmäisenä päivänä niinku selviää.
Katja: Onko jotenkin hurttiasenne vai. Se on.
Tiina: Silloin kun mulle aikanaan tuli se avioero tota Olli kanssa, niin mä muistan aina kun yksi hyvä ystävä sanoi, että että älä eroa, vaihda työpaikkaa. Mietin, että naimisissa Niemikotisäätiön kanssa ollaan oltu.
Katja: Tässä podcast-sarjassa olemme kulkeneet Niemikotisäätiön matkaa sen alkuvuosista tähän päivään. Olemme kuulleet yhteisöllisyydestä, kuntoutuksesta, työn muutoksesta, ihmisten kohtaamisesta ja vuosikymmenten kokemuksista. Yksi asia nousee esiin jokaisessa keskustelussa: mielenterveystyö on ennen kaikkea ihmisten välistä työtä. Vaikka toimintatavat muuttuvat, kohtaamisen merkitys säilyy. Kiitos kaikille Kokeneet-podcastin vieraille sekä kuulijoille, jotka kulkivat tämän matkan kanssamme.
