Kokeneet on podcast-sarja, jossa Niemikotisäätiön pitkän uran tehneet työntekijät muistelevat uraansa ja mielenterveystyön kehitystä vuosikymmenten aikana. Sarjassa kuullaan kokemuksia laitoshoidon purkamisesta, yhteisöllisen kuntoutuksen rakentamisesta, toipumisorientaation vahvistumisesta – toisin sanoen siitä, miten mielenterveystyö on muuttunut 1980-luvulta tähän päivään.
Keskusteluissa ääneen pääsevät Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina, jotka ovat olleet mukana rakentamassa Niemikotisäätiön toimintaa 80-luvulta lähtien. Juontajana ja jututtajana toimii viestintäasiantuntija Katja Lampela.
Yhdessä-biisi toimii tuttuun tapaan Yhdessä-podcastimme musiikkina. Biisin sanoitus on tehty palvelunkäyttäjien teksteistä Niemikotisäätiön 40-vuotisjuhlaan 2023, jossa sen esitti palvelunkäyttäjistä ja työntekijöistä koostuva bändi. Kuuntele koko Yhdessä-biisi täällä >
Miten mielenterveystyössä sovitetaan yhteen itsemääräämisoikeus ja työntekijän huoli ihmisestä?
Sarjan kolmannessa jaksossa Niemikotisäätiön kokeneet ammattilaiset keskustelevat tilanteista, joissa valmiita vastauksia ei ole. Keskustelussa käsitellään muun muassa lääkitykseen liittyviä valintoja, palvelujärjestelmän muutoksia sekä työntekijän roolia ihmisen rinnalla kulkijana.
Yksi jakson keskeisistä ajatuksista on, että vaikka lähes kaikessa ollaan edelleen mukana, nykyään tuetaan ennen kaikkea ihmisen omaa päätöksentekoa.
Katja juonto: Sosiaalipalvelut ovat olleet jatkuvassa muutoksessa vuosituhannen vaihteesta lähtien painottuen koko ajan enemmän verkkopalveluihin. Syrjäytymisen uhka vaanii myös virtuaalimaailmassa ja siksi tuen osaamisen tulee päivittyä ja muuttua ajan mukana.
Tiina: Mutta vaikka kaikki on mennyt eteenpäin ja maailma on erilainen, niin edelleen on heitä, ketkä eivät halua syystä tai toisesta vaikkapa verkkopankkitunnuksia tai se on mahdotonta kirjautua vahvasti hoitaa asioitaan sitten ilman tukea. Että uskon, että aina tulee olemaan ihmisiä, ketkä tarvitsee sitä ihmisen apua siinä sitten asioitten hoitamisessaan.
Arja: Ja osa porukasta syrjäytyy uusissa kaikissa pankkikäytännöissä sun muissa. Että
Tiina: Että päivän työhän tässä asumispuolella ainakin meillä kuuluu, että tosi paljon autetaan erilaisten etuisuuksien hakemisessa ja liitteissä ja yhteydenotoissa ja sitten tuota pankkiasioinnissa.
Ja sit se on semmoista yhteistä tiedonhakemista, että ei me ohjaajat tiedetä kaikkea eikä kuulukaan tietää, vaan haetaan se yhdessä se tieto. Ja totta kai yritetään itsemme tehdä siinä näkymättömiksi ja tarpeettomiksi, mutta tuota kyllä meitä tarvitaan.
Tarja I: Yhdeksänkymmentäluvulla oli Kampin Kela. Ja en muista mikä oli työntekijän nimi, mutta hän oli työntekijä, ja sinne kun soitti niin sieltä sai aivan täsmävastauksen. Ja sitten kun sinne taapersi niin jonkun ihmisen kanssa, niin siellä homma hoidettiin. Samoin oli Kelassa, oli ihan oma työntekijä, jolle suurin piirtein soitettiin ja hän tiesi koko niin kun repertuaarin mitä oli tarjolla.
Ja myös sosiaalitoimistoissa oli työntekijät, jotka oli pitkään töissä ja jotka osas sen, sen niin kuin mitä on. Mutta nykyään se on ihan sama soitat sä Kelaan tai sossuun tai ihan mihin tahansa, niin siellä on joku joka vaan sanoo että ”ööö, minäpä selvitän.”
Tiina: Niin ja sitten ei voi kenenkään puolesta esimerkiksi Kelaan hoitaa mitään asiaa, että, että kokemus siitäkin on, että kun tarvii, niin ihmisen pitää itsensä siinä olla se henkilö kuitenkin, että kaikkiin paikkoihin ei voi puolesta, vaikka olet kuin tukihenkilö tai työntekijä. Että tää tietosuoja-asia myös. – No sekin joo.
Tarja I: Mut et olihan se niin, että et okei, et meillä on nyt tää kolmesataa euroa. Eiku siis mitä ne oli markkoja, et mitä nyt tehdään. Ja jos nyt joku sitten halusi vaikka lähteä Porvoossa syömään jäätelön, niin sinne alettiin sitten, että menkää jäätelölle. Et me lähdetään nyt näiden toisten kanssa sitten vaikka kattomaan jokilaivaa.
Eli et vaikka nyt lähettiin sen, sen setelitukon kanssa, niin sitähän sitten niinkun jaettiin.
Tarja A: Ei oltu maksajia aina vaan jaettiin.
Tarja I: Niin just.
Arja: Ja mä muistan ainakin aina, että mun, musta oli kauheeta, kun oli jossain se tapa, että esimerkiksi retkillä niin jaetaan ne lääkkeet tälleen näin, et nyt kaikki lääkkeille. Niin se että miten siitä pääsi irti. Tai sitten alussa niin asumisyksikössäkin kun silloin kun mä menin sinne, niin siellä oli kirjekuorissa ihmisten rahoja, mitkä oli tilattu edunvalvonnasta ja sitten ne tuli aina hakemaan siitä. Ja sit mä muistan kun mä rupesin purkaa sitä systeemiä, niin sitten asukkaat oli jotkut jotka oli tottunut siihen. Ne oli tosi kiukkusii mulle, että sinäkin perkele istut siinä pankin päällä vaan. Tietenkin.
Tarja I: Onhan se kauhee kun joutuu taapertaa sinne automaatille.
Arja: Niin ja sitten tavallaan, että on ihan erilainen se tilanne, niin.
Katja: Niin se ei ookkaan enää sitä samaa vanhaa turvallista.
Katjan juonto: Mielenterveystyössä puhutaan nykyään paljon itsemääräämisoikeudesta. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun ihminen ei halua apua – vaikka muut näkevät, että hän tarvitsisi sitä?
Katja: Sanotaan, että toipumisorientaatio mahdollistaa ikävä kyllä myös kuntoutujan toipujien jättämisen oman onnensa nojaan, ikään kuin heitteille, niin mitä ajatuksia tästä?
Lisbeth: no se on myös ammatillisuutta tavallaan, että sulla on kyky siihen, että niin kun keskustellen yhdessä miettien, mahdollisesti, mahdollisesti vähän niin kuin arviointien avullakin, niin löytää sitä semmoista yhteistä tavoitetta ja muuta keskustelun aihetta, jonka kautta päästään työskentelemään.
Tiina: Mistä puhutaan tänä päivänä paljon täällä, niin en tiedä onko se sitten toipumisorientaation vai minkä ansiota ja syytä, että kyllä näin kyllä käy, että, että on asukkaita, joilla ei ole kykyä esimerkiksi niin pitää siitä ympäristöstään millään tavalla huolta, että varastomaisia asuntoja on ja niin ei meillä ole mitään oikeutta pakottaa mihinkään. Että siinä on toki se, että kun asukkaalla on asunto ja palvelu ja sitten kuinka perustellaan, että asuntoon ja vuokrasopimukseen liittyy, että vuokra maksetaan ja palveluun liittyy, että me ollaan sitä varten, että kun tuettu asumisen päätös vaikka, että autetaan siinä toisessa jutussa.
Mutta sitten jos tullaan ihan siihen pisteeseen, että ”en halua”, ei ole oikeutta häätää sen takia, ja kyllä siinä voi, voi jopa niin käydä, että no. Olkoon sitten.
Tarja A: Tuleeko teillä semmoisia tilanteita, että asukas ei suostu edes yhteistyössä?
Tiina: Kyllä joo, eikä ota apua vastaan. Tulee tulee. Se riippuu tietysti, että totta kai mitä Lissu sanoit, niin ilman muuta yritetään ja perustellaan ja vaikka yritetään vaikka kuinka kääntää omat aivotkin nurin, että miten tässä päästäisiin yhteistyöhön, mutta sitten saattaa tulla sellainen vastaus… – että ne perustelut voi olla niin taitavia taas sieltä puoleltakin, että se tilanne voi pitkään elää niin että se on aika hurja tilanne, että…
Arja: Niin ja vaikka siihen kuinka yrittäisi saada, että tekee vaikka huoli-ilmoitusta tai mitä tahansa, niin se ei silti siihen ei saa apua kellään tänä päivänä minusta tuntuu, että ei ole oikein keinoja puuttua siihen.
Tiina: Ja siitä, että jos joku henkilö ei vaan yksinkertaisesti halua, että tavallaan ehkä kykyjäkin olisi, että se ei ole sellaista sairaudestakaan johtuvaa kyvyttömyyttä, että en pysty siivoamaan. Silloin tullaan niihin oikeuksiin, että onko se pehmeää vallankäyttöä sitten kuitenkin, että jollain näillä puhumalla, että saadaan sitten se lopputulos sellaiseksi kuin me halutaan.
Ja sillä ihmisellä voi olla kokemus, että nyt mun yli on kävelty, että se häädön uhka on aika kurja, että siihen mielellään menee viimeisenä. Yleensä.
Kyllä mun täytyy sanoa, että ehkä tänä päivänä asiakkailla on enemmän oikeuksia, mikä on hyvä – ja ne tiedostetaan. Mutta tuota heitteillejätön vaara on just siinä, kun me ei voida määrätä sitä, että hei tää täytyy tää kämppä nyt siivota. Ja sitten voi olla, että myös yhteiskunnan muut tukipilarit on pannut ovet kiinni. Ja tavallaan se, että nämä on aika ei niin tavallisia tilanteita, mutta kyllä.
Arja: Niin ja sitten sanotaan, että sitten se lääkitys liittyy siihen kanssa, että ihmiset tänä päivänä saattaa sanoa, että en ota lääkkeitä. Ja sitten se, että jos perussairaus on sellainen, mikä vaatii kuitenkin sitä, että vointi pysyy hyvänä silloin kun on se lääkitys kohdallaan, niin se on hyvin haastavaa. Aika paljon on ihmisiä, jotka sitten sanoo, että nyt en ota.
Tarja I: Tai on sellaisia tiettyjä lääkkeitä, mitkä ehkä on vähän muodissa tai näin, että niitä voi käyttää, mutta sitten jotkut on taas ihan ehdottomia. Ja sellainen lyhytjänteisyys kanssa näkyy. Ja myöskin se, että kun netissä on paljon tällaista lääkekielteistä puhetta tai sairauksista sitä sun tätä, niin sitten kun luetaan joku lause jostakin, niin se, että se pitkäjänteisyys ja se koko kuvan hahmottaminen, niin se on joskus todella, todella vaikeata.
Tietyllä tavalla on ihan hyvä, että on tietoa, mutta toisaalta tieto lisää tuskaa ja valinnanvaikeutta, ehkä.
Tarja A: Se ei aina ole paikkansapitävää.
Tarja I: Niin, väärää tai ihan joku toisen ihmisen näkökulmasta kirjoitettu.
Arja: Niin toi on ihan totta, että ihmiset paljon selaa netissä ja sitten on hirvittävän vaikeaa vaikka kuin yrität keskustella ja tuoda sitä toista puolta esiin, niin että sä saat sen ihmisen tavallaan mielen muuttumaan siltä muulta kirjoitukselta.
Katja: Kuinka usein teille tapahtuu sellaista, että kun palvelunkäyttäjä on kieltäytynyt siitä hoidosta tai lääkkeistä, niin joutuu sitten sairaalahoitoon.
Tiina: No minä sanoisin tällä kokemuksella, mikä nyt itsellä tästä asumiskuntoutustyöstä on, niin se on ehkä pääasiallisin syy sairaalaan joutumiselle. Ja sitten tähän tahdonvastaiseen hoitoon, että kyllä niitä. Viime vuonna varmaan kolme tai neljä.
Lisbeth: Kyllä me aina herätään ja reagoidaan siinä vaiheessa, jos me huomataan, että tämän asian kanssa on ongelmia, niin kyllähän me aktivoidaan sitä verkostoa ja yritetään sitä haalia ja ja saada sitä kautta vietyä niitä asioita eteenpäin.
Arja: Mutta eihän tänä päivänä sairaalaan edes pääse kauhean helposti. Ennenhän oli näitä periodihoitoja, jotka oli monille aika hyviä ja ihmiset odottikin niitä, että nyt pääsee, mutta nykyään ei ole niitä. No toisaalta se on joillekin se on ollut ihan hyväkin, ettei ole, että on pärjännyt ihan hyvin, että on ollut se totuttu tapa, että menen periodille.
Mutta se, että sitten ne hoidot on niin lyhkäisiä joillain, että ei siitä ole kauheasti hyötyä. Ja sitten on sitä pyöröovisyndroomaa, että mennään ja sitten palautetaan suurin piirtein heti ja näin.
Lisbeth: Kyllä mä niinkun välillä sit asiakkaalle sanon palvelunkäyttäjille saatan sanookin siitä niin, että että nyt tulee tämmöinen huolenpitovaihe päälle. Ja huolenpitovaihe on sitä, että sä otat vähän aktiivisemmin koppia siitä ihmisistä silloin, kun se ihminen tarvitsee sitä.
Ja sit voi olla, että siihen otetaan työpari mukaan ja mietitään yhdessä tai mietitään sitä koko tiimissä. Ja katsotaan, et ne asiat lähtee menemään eteenpäin ja sitten taas niinkun se tilanne menee semmoiseks normaaliks. Ja sanotaan, et tossa kun puhuttiin aikasempaa, niin meillähän on nuoria. Eli sehän meinaa sitä, et meidän nuoret, jotka tulee meille, nehän on kuntoutumisen alussa.
Eli siinäkin pitää aina huomioida se, missä vaiheessa kuntoutumistaan se ihminen on. Ja se prosessin alku, se vaatii ihan erityyppistä lähestymistapaa, kun sit taas ihminen, joka on jo pitkään sairastanut ja on tavallaan sinut sen sairautensa kanssa. Ja siinä täytyy myös hyväksyä se, että siinä on vähän sitä ’opin ja erehdyn’.
Ja, ja niin kuin aina korostetaankin, että eihän se kuntoutuminen mikään kymppiplus suoritus oo, että siinä saakin oppia ja erehtyä. Ja välillä saatan sanoakin, että pääasia, ettei näitä samoja virheitä monta kertaa. Niin kuin aikoinaan sanoin omille lapsilleni. Eli tavallaan oppis siitä myös.
Katjan juonto: Vaikka järjestelmät, ohjelmat ja kirjaaminen ovat lisääntyneet, yksi asia nousee keskustelussa jatkuvasti tärkeimmäksi: aika ihmiselle, kohtaaminen.
Tarja A: Mulle tuli tällä viikolla yks semmonen tilanne, missä palvelunkäyttäjä sanoi, että nyt hän päätti, että hän lopettaa ne lääkkeensä.
Nuori, nuori ihminen. Tai se tuli viestinä se, että hän lopettaa ne lääkkeet. Ja sit mä laitoin vaan, että olis kyllä kiva nähdä, kun hän oli ollut kahden viikon lomalla. Ja hän tulikin sitten käymään. Ja tosi positiivisena ja hyväntuulisena ja sanoi, että, et jotenkin tosi paljon parempi olo, että hän ottaa enää sitä yhtä lääkettä ja sen toisen hän jätti pois. Ja nyt hänestä tuntuu, että hän pystyy ajattelemaan ja hän pystyy nauttimaan asioista ja, ja hänen tunteensa ei ole latistunut ihan kokonaan ja hän jonkun leffankin jaksaa katsoa alusta loppuun.
Ja sit mä mietin, että, et silloin jotenkin siinä tilanteessa sanoin, että ”okei, et susta tuntuu tuolta ja tuohan kuulostaa hyvältä, mutta että tunnistathan sä sitten itsessäsi sen kohdan, jos sulla alkaa mennäkin huonommin?” Niin se sanoi, että ”joo, kyllä mä tiedän sen, että se alkaa sillä, että mä en sit nuku. Ja nyt mä nukun tosi hyvin.” Ja sit mä sanoin, että ”no sitten vielä toinen juttu, että tietäähän se sun omahoitaja siellä psykan polilla, että sä oot lopettanut?” Ja se sanoi että ”joo, joo, tietää, tietää että hän kertoi. Ja, ja lääkärille.”
Ja sitten vanhemmatkin tietää niin mä ajattelin, että silloin se ei oikeastaan voi muuta kuin hyväksyä. Ei voi lähteä sanomaan, että ala syömään niitä lääkkeitäs, joita se lääkäri on määrännyt, vaan sehän on sitä yritystä ja ehkä se on erehdystä – ei me tiedetä vielä, mutta hän näytti eilen hirveän paljon paremmin voivalta. Voi olla, että se muuttuu ja sitten tuetaan siihen lääkkeen uudelleen käynnistämiseen sellaisena kuin se on ollut tai jonain muunlaisena. Mutta ei sitäkään voi oikein sanoa, että jos jollain on pää koko ajan sumussa ja ei pysty ajattelemaan eikä tuntemaan mitään, niin ei se nyt hyvä ole.
Tiina: Kaksi asia tuli mieleen tästä kokemuksesta, että sairaalaan pääsee, psykiatriseen sairaalaan – jos mä puhun nyt tästä omasta työstäni – tosi hyvin, että ilmeisesti ne tilanteet on ollu aika vakavia, mut avohoito ei toimi yhtä hyvin. Mutta toi kuulosti hyvältä toi sun esimerkki. Musta se kuulosti hienolta. Jos niiku kaikki tietää, jos se on hallittua.
Tarja A: Ja silloin se ihminen ottaa itse vastuuta siitä. Tästä tilanteesta tuli semmonen olo, että hän, hän on myös vastuussa siitä oman vointinsa seuraamisesta. Ja me sit tuetaan kaikki, jotka siinä systeemissä on jotenkin mukana.
Arja: Mut sit näissäkin on se ongelma, että kun me ei tiedetä välttämättä, että ihmiset voi sanoa, että olen sopinut lääkärin kanssa, jos on hoito jossain muualla kuin meidän omalla lääkärillä, niin ja kaikki tietää sen. Ja sit voi olla niinkin, että sitä lääkitystä ei oo esimerkiks koskaan lopetettu tai vähennetty tai näin. Että on näitäkin tapauksia.
Tarja I: Jotenkin se on mun mielestä se, se mikä tässä työssä on, on se minkä haluaisi säilyttaa sieltä yhdeksänkymmentä luvulta niin on se, että ihmisten kanssa olisi aikaa olla ja tehdä asioita. Ei hakata tietokonetta. Ja, ja se pohjatyö – mä sanon sitä myyräntyöksi – niin se on se äärettömän tärkeä juttu ja siinä pitää tavallaan ensin luoda se luottamus sen ihmisen kanssa, niin sen jälkeen pystyy jutteleen niistä vaikeista asioista.
Ja ne vaikeat asiat on– siinä olen ihan samaa mieltä, että nehän on semmoisia mitkä on ollut sieltä dinosaurusajalta meissä ihmisissä mukana, että meidän pitää pitää itsestämme huolta. Mutta nyt tää ympäristö vie. Niin kun me, me ei sopeututa tähän ympäristöön.
Ja se niinkun asioissa yhdessä jakaminen, että on niin kun oli se yksi omakotitalo, jossa sitten pidettiin huolta siitä. Arkisin opeteltiin se arki semmoiseksi, että se homma hoituu ja sitten illat ja viikonloput se porukka piti sen talon pystyssä. Mä aina sanoin perjantaina, että pitäkääs talo pystyssä ja sitten se oli maanantaina ehkä pystyssä.
Lisbeth: Tais se aina olla kumminkin pystyssä.
Tiina: Mutta senhän on vaan mikä on maailmassa myös muuttunut, joka on vähän meillä tässä nyt tätä päivää, että kun se suhteen luominen siinä alussa on tosi tärkeätä ja se luottamuksen saavuttaminen ja me ollaan arvioinnin kohteina tottakai aina ja voiko luottaa ja ja omat kokemukset siellä. Mutta kun se ihminen vaihtuukin – et meillä on nyt tän pöydän ääressä monta kymmentä vuotta suhteissa olevia ihmisiä, niin eihän se ole enää tavallista. Ei. Että jos nyt kahden kuukauden päästä tulee taas se toinen, niin se on ihan sama kuin en jaksa tälle lääkärille uudelle aina kertoa kaikkea, niin ei myöskään meille ohjaajille.
Niin, eikä me olla jatkumo. Jos meidän Domacaresta luetaan jotain tuolta, että näin ja sitten aivan uusi ihminen menee sinne, niin eihän se, eihän se jatku. Tai sitten pitäisi olla tosiaan kloonatut, että siinä olisi viis Tarjaa.
Tarja A: Eikä se varmaan jatku, jos se on Domacaresta luettu, että toivottavasti syntyy sellaisia ihmisiä.
Tiina: Toki puhutaan ja puhutaan päähenkilöiden kanssa ja puhutaan tiimeissämme, mutta tottahan se on, että jos ajatellaan sitä, ennen vanhaan oli sitä vuorovaikutuksen määrää ihan valtavasti ja ei kirjattu. Ja sitten tuli tää, joka nyt on ihan luonnollista, että mitäänhän ei oo tehty, jos ei oo kirjattu mitään tänä päivänä.
Että se on on tehty näkyväksi, ikään kuin keksitty tämä juttu näin. Ja nyt kirjataan ja kirjataan ja tehdään hienoja lukujärjestyksiä. Aika menee siihen.
No niin, jotenkin mä mietin asiakkaan näkökulmasta, että mitä hän on saanut siitä, että me kirjaillaan tuolla kaikkea? Hän on saanut sen, että on vähemmän aikaa hänelle.
Tarja A: Niin ja se asiakas ei ole varmaan enempää olemassa, vaikka sä kirjailisit kuinka. Se asiakas on olemassa vaan siinä vuorovaikutussuhteessa mun mielestä. Ja se on tää ikävä ristiriita missä me joudutaan työntekijöinä tekemään myös valintoja.
Lisbeth: Kun mietitään vielä sitä työn sisältöä, mitä se on, mitä me annetaan meidän ihmisille – me ollaan kaikessa mukana. Se liittyy siihen omaan elämänhallintaan. Se liittyy siihen arjen taitoihin. Tuetaan, että ihminen lähtee liikkumaan, mahdollisesti opiskelemaan tai päivätoimintaan tai aika moni on näissä työllistävissä toimenpiteissä tänä päivänä. Me ollaan tässä kaikessa mukana. Tulee muuttoja, me autetaan muutoissa. Me tehdään kaikki nämä sopparit, kun ihminen – yhdessä autetaan tätä ihmistä tietysti tekemään, ei me niitä tehdä. Niin me ollaan siis kaikessa mikä liittyy siihen ihmisen arkeen, niin me ollaan mukana. Se missä ei olla mukana, niin seurustelukumppania ei ole suostuttu lähtemään hakemaan. Mutta voi sanoa, että-
Tarja A: Tuettu on!
Lisbeth: Kaikessa, kaikessa muussa, niin ollaan mukana siinä, missä se ihminen tarvitsee siinä omassa elämässään meitä. Se mitä meidän ihmiset odottaa, niin ne odottaa meitä ja sitä, että yhdessä tehdään.
Arja: Niin ja miten tarkkaan ihmiset muistaa sen, että miten ne on meidän kanssa keskustellut. Et semmoinen joku keskustelu että se on itselle ihan tavallinen, eikä oo ajatellut, että se mitenkään koskettais edes sitä ihmistä, niin sitten saattaa olla, että kun vuosien kuluttua sä näet sen ihmisen jossain, niin se sanoo, että muistatko kun sä silloin sanoit mulle näin?
Ja sitten on ihmisiä, jotka vuosien jälkeen soittelee aina välillä ja kertoo kuulumisia ja näin.
Katja: Onpa ihana.
Arja: Korona-aika oli semmoinen, mikä teki sen, että semmoiset ihmiset, joista ei ollut kuullut vuosiin, niin yks kaks ne rupesikin soittelemaan.
