Kokeneet on podcast-sarja, jossa Niemikotisäätiön pitkän uran tehneet työntekijät muistelevat uraansa ja mielenterveystyön kehitystä vuosikymmenten aikana. Sarjassa kuullaan kokemuksia laitoshoidon purkamisesta, yhteisöllisen kuntoutuksen rakentamisesta, toipumisorientaation vahvistumisesta – toisin sanoen siitä, miten mielenterveystyö on muuttunut 1980-luvulta tähän päivään.
Keskusteluissa ääneen pääsevät Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina, jotka ovat olleet mukana rakentamassa Niemikotisäätiön toimintaa 80-luvulta lähtien. Juontajana ja jututtajana toimii viestintäasiantuntija Katja Lampela.
Yhdessä-biisi toimii tuttuun tapaan Yhdessä-podcastimme musiikkina. Biisin sanoitus on tehty palvelunkäyttäjien teksteistä Niemikotisäätiön 40-vuotisjuhlaan 2023, jossa sen esitti palvelunkäyttäjistä ja työntekijöistä koostuva bändi. Kuuntele koko Yhdessä-biisi täällä >
Kokeneet-podcastin ensimmäisessä jaksossa palataan 1980-luvulle aikaan, jolloin suomalainen mielenterveystyö oli suuren muutoksen edessä. Psykiatrisia sairaalapaikkoja vähennettiin ja ihmisiä siirtyi pitkäaikaisesta laitoshoidosta asumaan ja kuntoutumaan osaksi tavallista yhteiskuntaa.
Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina muistelevat Niemikotisäätiön alkuvuosia, ensimmäisiä kuntoutuskoteja, työ- ja päivätoiminnan käynnistymistä sekä yhteisöllisen työotteen rakentumista. Jaksossa kuullaan myös tarinoita työkeskusten arjesta, yhteisistä matkoista, talkoohengestä ja siitä, miten luottamus, osallisuus ja ihmisten omat vahvuudet ovat olleet toiminnan keskiössä alusta asti.
Jakso tarjoaa ainutlaatuisen katsauksen aikaan, jolloin suomalaisen mielenterveyskuntoutuksen suunta muuttui pysyvästi.
Katjan juonto: Moi! Kokoonnuimme keväällä kakskytviis Siltakylän yksikköön keskustelemaan kokeneiden ohjaajiemme kesken. Muistelimme Arjan, Lisbetin, Tarja A:n, Tarja I:n ja Tiinan kanssa, miten mielenterveystyö on kehittynyt 1980-luvulta kohti toipumisorientaatiota ja aina tekoälyn aikakauteen saakka. Minä, Lampelan Katja, toimin tämän podcastin jututtajana ja juontajana. Hienoa, kun olet täällä!
Katja: Jos me lähdetään niinku ajassa liikkeelle, niin silloin 80-luvulla tapahtui mielenterveyskuntoutuksessa valtava muutos, kun näitä laitoshoidon paikkoja alettiin lopetella ja alettiin siirtämään ihmisiä avohoitoon. Ja silloin perustettiin kuntoutuskoteja. Eiks ne ollut?
Lisbeth: Kyllä oli. Se oli Nikkilän sairaala, kun sitä lähdettiin lakkauttamaan pikkuhiljaa ja tota Nikkilän sairaalasta niin ensimmäiset potilaat tai tai kuntoutuskodin asukkaat tuli tuonne Linnavuoren kuntoutuskotiin.
Katja: Joka on nykyään.
Lisbeth: Villa Borgis.
Katja: Just näin.
Tiina: Puhuttiin siitä skitsofreniaprojektista 1980-luvulla, niin
Katja: mitä se tarkoitti?
Tiina: Se liittyi juuri siihen, että lakkautettiin näitä pitkäaikaisia laitospaikkoja ympäri Suomea. Ja siihen aikaan liittyi myös semmoinen tapahtuma, että Tampereen Sopimusvuori ry, joka oli ollut tämmöinen uraauurtava 70-luvulta alallamme, tehnyt jo silloin porrasteista kuntoutusjärjestelmää, oli suunnitellut ja toteuttanut.
Näitähän koulutettiin siellä yhteisölliseen työskentelyyn ja persoonahoitovälineiden ja vaikka mihin, että ihan läpi Suomen siellä kävi työntekijät kursseilla. Terapeuttisen yhteisön. Terapeutt– nimenomaan se terapeuttinen yhteisö oli A ja O silloin.
Arja: Niin ja sitten Tampereellahan oikeastaan alkoi se, että siellä oli se yksi terveydenhoitaja Leena Salmijärvi, joka niinku keksi sen, että kun hän oli siellä kotihoidossa, niin sitten se, että ihmiset usein kun he pääsi sairaalasta niin sitten he meni kotiin ja sitten ne samat olosuhteet jatkui siellä ja sitten ne ihmiset oli taas takaisin sairaalassa.[00:02:00]
Ja sitten hän kehitti niinku sen, että niinku ruvetaan tämmöistä kuntoutuskotia ylläpitämään, mikä tuli sinne Jaakonkadulle sitten.
Lisbeth: Ja kun kuntoutuskodin rinnalle piti sitten tulla jotain tekemistä. Eli silloin tuli päivätoimintaa ja Pasilaan alkoi ensimmäinen päiväkeskus ja tota työtoiminta, joka alkoi ihan siitä saman tien kanssa.
Tarja A: Vanha Pasilan päiväkeskus niin sehän muutti Helsingissä eri paikkoihin, mutta se nyt se on Villa Borgissa.
Arja: Niin, mutta se alkoi siinä tota Helmihämärä tiloissa ja sitten työtoimintahan alkoi siinä mielitöihin niissä tiloissa silloin vanhalla paloasema. Niin.
Katja: Just eli, eli Villa Borgis on tavallaan kokenut myös tällaisen evoluution, että se on niinku muuttanut paikasta toiseen se toiminta.
Lisbeth: Se on ollut Pasilan päiväkeskus ja sen jälkeen ne muutti tota Sörnäisiin tai jonnekin sinne Kallioon. Sen jälkeen ne muutti Tuulimyllyksi tuli joo ja ne muuttivat sinne Myllypuroon ja sen jälkeen sitten Villa Borgikseen.
Arja: Toihan oli tota nykyinen Villa Borgis oli silloin kuntoutuskoti ja siellähän oli niin kuin tota myös tämmösiä niinku päiväasiakkaita, jotka asu kotonaan ja sitten he tuli päiväksi sinne niinku tavallaan harjoittelemaan sitä elämistä.
Tuolta just Nikkilästä niin tuli niitä asukkaita silloin.
Katja: Just siihen niinku Villa Borgiksen Joo. -tiloin nykyisen Villa Borgin.
Arja: Joo et mähän oon ollu siellä yhden kesän olin silloin töissä. Okei.
Katjan juonto: Entäpä Lisbet? Pian tämän juttutuokion jälkeen eläköitynyt ohjaajamme. Mitkä olivat alkuaskeleet Niemikotisäätiössä?
Lisbeth: Mä olin ensin tota, mä olin Tampereella Sopimusvuoressa harjoittelemassa päivähoitokeskuksessa ja mä muistan, että tota tää ois kiva tapa tehdä työtä. Ja tota mä olin valmistumassa siinä sitten ja, ja Helsingin Sanomissa etsittiin ihan väärässä kohtaa siellä missä oli putkimiehet ja muut. Siinä oli semmonen pieni ilmoitus ja siinä luki, että haetaan toimintaterapeuttia ja sairaanhoitajaa, erikoissairaanhoitajaa.
Ja tota minä ja Sirpa haettiin samaan aikaan sitä paikkaa tonne Puistolan työkeskukseen ja me aloitettiin sitten toinen ensimmäistä tuhatyhdeksänsataakahdeksanviis. Ja siinä vaiheessa oli tosiaan oli Pasilan työkeskus. Sitten oli tota Pasilan päiväkeskus oli silloin jo. Linnavuori tuli niihin samoihin aikoihin.
Eli se Puistolan työkeskus tuli aika varhain ja sehän oli toiminnassa vajaa kymmenen vuotta. Ja tota sit alko aika paljon tulemaan näitä paikkoja, että tuli asumisyksiköissä tuli Sotkanpesä ja tota- (Moi! sisään astuu Tarja I)
Katjan juonto: Ensimmäisten päiväkeskusten jälkeen uusia yksiköitä perustettiin eri puolille Helsinkiä.
Joo ja sit tuli, tuli tota Malmin päiväkeskus et ne tuli aika, aika vauhdilla ja aika nopeesti tuli ne paikat siinä.
Joo. Ja tota mehän saatiin työt. Mehän saatiin työt sieltä tota Livalin tehtaalta. Sieltä tuli Livalin lamput meille ja edelleenkin me tehdään näitä töitä. Eli tämmöstä pussitusta, pakkausta, avainperiä, jotka alko sieltä Puistolan työkeskuksesta. Ja olihan siellä kommelluksiakin, et sit me tehtiin paljon.
Me tehtiin yhteistyötä myös tota ton Paloheinän työkeskuksen kanssa jossain vaiheessa näitten yhteisten töiden kanssa. Ja, ja tota meillä oli sitten esimerkiksi kondomeja pakattiin siellä ja sehän herätti semmosta hilpeyttä aina näissä uusissa kävijöissä ja muuta. Ja, ja sit me välillä käytiin siellä sitten se-selvittämässä myös siellä työnantajalla käytiin selvittämässä kun tuli tämmösiä sotkuja ja muuta, muuta kun ne herätti sen verran hämmennystä tämä kondomien pakkaus ja.
Tarja A: Paloheinä oli silloin Suomen suurin kondomipakkaamo.
Katja: Se herättää hämmennystä edelleen.
Arja: Niin mä muistan, että mä oon. Sit mehän tehtiin kans tuolla tota Pihliksessä tätä ja mä muistan, että tota mä oon kerran menny Malmin poliisiasemalle tekemään rikosilmoituksen hävinneistä kondomeista, mikä herätti hyvin paljon hilpeyttä.
Ja sit se kysy, et no miten paljon niitä hävis. Vähän silleen. No semmonen. En nyt enää muista montako tuhatta niitä hävis.
Tarja I: Ja mä muistan viettäneen Paloheinän työkeskuksessa yhden viikonlopun, kun joku oliko se nyt viiskyt tuhatta vai paljon niitä oli tarroitettu väärin. Kondomeja. Kondomeja. Muistatko niitä oli kolmea väriä vielä.
Eiku neljä väriä.
Tarja A: Niin sit tuli eu-eurokondomi tuli jo. Joo niissä niitä euro- Siinä vaiheessa kun Suomi harkitsi EUun liittymistä.
Katja: Niin sä tarroitit niitä sitten uudestaan.
Tarja I: Joo. Okei.
Tiina: Eli jonkinlaista talkoohenkeä on ollut ilmassa kyllä kovastikin ja mehän tehtiin sitten kun samalle kylälle Malmille tuli työkeskus ja päiväkeskus, niin myös yhteistyötä ja liittyen tällaiseen niin kuin työkeskus-päiväkeskus siirtymäjuttuun, niin meillähän oli sellaistakin kokeilua, että meiltä päiväkeskuksesta ohjaajan mukana tuli vaikka viikoksi pieni ryhmä kokeilemaan työkeskustöitä ja tämän tyyppistä.
Se oli aika joustavaa ja ketterää ja sitten tehtiin paljon nämä kaksi paikkaa niin yhteisiä retkiä ja tämmöistä virkistystoimintaa. Iittiähän ei ollut olemassakaan, niin me käytiin ympäri Suomea sitten eri paikoissa niin kuin muuten ihan tota julkisilla.
Lisbeth: Lomaliiton lomia.
Tiina: Joo, niillä joo muun muassa, että tuota.
Tarja A: Ja vuokrattiin leirikeskuksia ainakin. Joo, Paloheinä vuokrasi.
Lisbeth: Seurakuntia.
Tarja A: Rippikoulupaikkoja, missä itse kokkailtiin ja uitiin, saunottiin ja kaikkea mitä nykyään Iitissä tehdään.
Arja: Ja sitä mä muistan, kun me oltiin Kotkassa siellä Merirosvoradion haastattelussa, kun me oltiin siellä kaupungilla. Kotkan joo, meripäivät.
Joo, se oli ihan kiva.
Lisbeth: Rahaahan me tehtiin, kun rahaahan me tarvittiin. Kaikilla oli vähän rahaa, niin rahaa tarvittiin ja meillä oli myyjäisiä. Ja sitten me esimerkiksi idätettiin ituja ja myytiin niitä siihen paikalliseen K-kauppaan. Ja aina perjantaisin vietiin idut sinne. Ja, ja tota myyjäiset oikeastaan alkoi silloin vasta.
Eli me aika hyvin saatiin niitä tavaroita myytyä. Siinä oli myös se idea, että me tutustuttiin naapureihin ja sillä lailla niitä tabuja saatiin sitten hälvennettyä, että meillä oli oikein hyvät suhteet naapureihin. Meillä oli vielä sellainen häly-hälysin siellä, hälytyslaite, ja sitten se aina välillä alkoi soimaan viikonloppuisin.
Ja sehän soi ja huusi siihen ulos, niin sitten naapuri aina soitti, että nyt teidän hälytyslaite soi, ja se kävi katsomassa, ettei ole mitään hämminkiä. Ja, ja tota, että silleen me pelasi se yhteistyö oikein hyvin. Ja sitten kun me saatiin rahaa, niin sittenhän me tehtiin näitten leirimatkojen lisäksi, niin me tehtiin ulkomaanmatkoja.
Että me ollaan hyvin monessa paikassa oltu, oltu tota väen kanssa. Käytiin Kreikassa ja käytiin Israelissakin, ja tota Marokossa käytiin ja Lontoossa käytiin. Ja ne oli semmoisia odotettuja ja mukavia matkoja.
Katja: Eli kaikki tämä niin kuin te tienasitte niillä myyjäisillä.
Lisbeth: Kyllä.
Katja: Onko teillä enää matkoja lainkaan?
Lisbeth: Me tehdään, lyhyempiä matkoja. Me tehdään risteilyitä, koska mun mielestä ne on hirveän tärkeitä. Risteilyilläkin me opittiin silloin aikoinaan, että miten ollaan pöydässä ja mikä on seisova pöytä ja muuta. Ja tota, se oli kauhean mukavaa. Ja samoin sitten kun meillä oli, oli näitä tämmöisiä jouluaterioita ja muuta.
Siellä opeteltiin miten ollaan joulupöydässä. Ensin on kylmät ruoat ja sitten on lämpöset ruoat ja muuta ja, ja tota. Ja se on edelleenkin meillä on näitä tämmöisiä, että halutaan pitää näistä kiinni. Nää on tärkeitä juttuja ja huomataan, että ihmiset arvostaa näitä. Ja käymme myös vastavierailulla, että Myllypadossakin on vuotuiset glögijuhlat, niin kyllä me mennään sinne sitten joukolla.
Katja: Mahtavaa.
Katjan juonto: Yhdessä tekemisestä ja yhteisöllisyydestä kasvoi myöhemmin toipumisorientaation ajatus. Se, että jokaisella on mahdollisuus osallistua, ottaa vastuuta ja rakentaa omaa polkuaan.
Mutta onko se toipumisorientaatio näkynyt sitten tässä reissaamisessa?
Lisbeth: Meillä on näkynyt toipumisorientaatio kaikessa. Sanoisin näin, koska meitä on ollut esimerkiksi työkeskuksessa, jossa siellä oli kaksikymmentäviisi. Miksikä me kutsuttiin asiakkaita oli siinä vaiheessa. Nykyään on palvelunkäyttäjiä, niin kaksikymmentäviisi asiakasta ja kaksi ohjaajaa, niin sehän oli automaattisesti tasa-arvoista.
Se ei voinut olla millään lailla byrokraattista. Eli me yhdessä tehtiin asioita, yhdessä mietittiin niitä asioita. Mä muistan, kun me tehtiin töitä, meillä saattoi olla levyjä siellä. Silloinhan tämä suomalainen musiikkikulttuuri oli hyvin semmoista suurta, ja muut ihmiset toivat levyjä sinne, että me kuunneltiin levyjä, vinyylilevyjä tai kasetteja.
Siinä vaiheessa kun me tehtiin töitä ja keskusteltiin, että se oli monelle ihmiselle semmoinen paikka, että tultiin kotoa ja tavattiin ihmisiä ja se oli tosi [00:12:00] tärkeätä näille kävijöille.
Arja: Se, että mä muistan alussa silloin kun me aloitettiin Malmilla, niin ihmisethän oli niin kuin niillä oli pitkiä sairaalajaksoja ja näin, niin ne ei ollut tottunut puhumaan keskenään, vaan kaikki kommunikaatio oli käyty hoitajien kautta.
Niin meillä meni varmaan ensimmäinen vuosi siihen, että me opeteltiin, että miten puhutaan, että ei aina tarvitse tulla meiltä kysymään tai näin. Että sitten se rupesi sujumaan. Ja sittenhän meillä oli jossain vaiheessa
Katjan juonto: Ihmisten vahvuuksien tukeminen ja arvostaminen synnyttää luottamuksen ilmapiirin, jossa kaikilla on turvallista olla.
Oli jossain vaiheessa niin meillä oli henkilökunnan opintomatka sinne Hollantiin ja me oltiin useampi päivä siellä ja sitten tota me jätettiin. Meillä oli työkeskus auki, ihmisillä oli avaimet ja kaikki hoidettiin. Siellä oli työt oli tehty ihan mielettömän hyvin. Siellä [00:13:00] oli siistiä ja kaikki oli niinku silleen, että se oli ollut kunnia-asia ihmisille, että he hoitaa niinku sen kaiken hyvin.
Lisbeth: Joo, kyllä sen huomasi heti alusta lähtien, että tavallaan tavallaan kun luotetaan, niin haluaa olla luottamuksen arvoinen.
Että monta kertaa kun puhutaan, puhutaan niin kuin aggressiivisuudesta tai muuta tämmöisistä, että miten te olette näihin reagoinut, niin ai-aina mä koen sen hyvin vieraana kysymyksen, että mitä ihmettä. Että ei, ei niin kuin meidän ihmisten kanssa me ollaan aina yhdessä hoidettu näitä asioita ja muuta, ja se ei ole se ensimmäinen asia, joka niinku m-meille tulisi edes mieleen.
Arja: Ja kyllä mä niinku muistan, että ihmiset kunnioitti niinku sitä tilaa, että oli ihmisiä jotka saattoi tota sit mennä, että he oli meillä ihan ok ja sit he meni mielenterveystoimistoon ja pisti siellä niinku kaikki tuolit niinku näin. Että oli tämmösiä. Mutta se oli se tilan, meidän kunnioittaminen. Kyllä.
Lisbeth: Ja, ja koskaan ei oo hävinnyt mitään eikä muuta. Ihmiset teki töitä. Ne itse merkkas [00:14:00] sinne omaan vihkoonsa mitä ne on tehnyt, niin tosi tunnollisesti. Ei koskaan ollut sellaista tilannetta, että joku ois yrittänyt huijata tai merkkas niinku enemmän kun oli tehnyt. Päinvastoin tai aina niin kuin aina niin kuin kotiin päin.
Mutta meillä oli myös semmoinen tapa, että mehän niinku — ja on edelleenkin, että tavallaan lähdetään niistä ihmisten vahvuuksista. Siinä vaiheessa kun me se kontakti saadaan, niin usein, usein niin tota lähdetään myös tukemaan ja, ja otetaan ne vahvuudet käyttöön. Tää on aina ollut ihan alusta lähtien meillä.
Tiina: Tuo mitä sanot Lisbeth, niin tota on varmaan just sitä sit sitä ammatillisuutta, että me tiedetään mitä on hyvä asiakastyö, asiakaslähtöinen työ, mitä pitää ”recovery” sisällään. Että, että kun puhutaan tasa-arvosta, niin Malmia aloitettiin niin, että Malmin mielenterveystoimiston — silloinen nimi oli se Psykpoleille.
Niin tuota, siellä oli tämmöinen avoin ryhmä ollut toimintaterapiassa, niin siellä oli valmennettu oikein, kun viereen tulee tämmöinen päiväkeskustoiminta, niin aloitettiin semmoisella kymmenen hengen porukalla sillä, että suunniteltiin yhdessä. Ja se oli hämmentävää, kun he eivät olleet oikein tottuneet, että lähdetään suunnittelemaan alusta.
Ja sit oli ne Sopimusvuoren opit yhteisöllisyydestä päässä, niin juuri niin aloitettiin, ja siitä lähti sit muotoutumaan se toiminta. Mutta sanoisin näin siitä tasa-arvosta vielä, että ei sekään, että me ollaan samanlaiset esiliinat päällä ja tiskataan siellä yhdessä keittiössä, tee ihan meitä täysin tasa-arvoiseksi, koska musta myös sillä asiakkaalla, palvelunkäyttäjällä on oikeus siihen, että siellä on työntekijä, jolla on koulutus, ammattitaito, jonka hän osaa siinä viitekehyksessä tuoda sen asiakkaan hyväksi.
Ja se tä-se on se hienous varmaan mikä on näissä, että, että ihmisinä tasa-arvoisia totta kai, mutta me ollaan jossain tehtävässä, roolissa. Meille maksetaan palkka siitä.
Arja: Niin ja sit niinku me kestetään tavallaan se palaute mitä tulee. Sehän on kaikkein suurin pelko, niin kuin se, että se hoitaja tai niin ei kestä sitä ahdistusta ja sitä mikä tulee.
Tiina: Ja tuohon aggressiivisuuteen sanoisin, että alussahan muistan sitä kahdeksankymmentäkahdeksan päiväkeskuksessa, niin eihän meillä ollut mitään, ei mitään dokumentteja ihmisistä ketkä tuli sinne asiakkaiksi. Todellakin aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kellään ei ollut meen silmissä sitä leimaa otsassa, että hän on tuolla jossain hakannut vaikka ihmisiä.
Ja ei, et tavallaan se oli aika ihanaakin. Mutta sitten toki elämä ja maailma on muuttunut, että nyt tiedetään ainakin asumispuolella jotain olennaista. Mutta aina on hyvä aloittaa siitä, että ei ole hirveästi sitä ennakkotietoa.
Tarja A: Menneisyyttä taakkaa tavallaan.
Tiina: Niin kyllä.
Katja: Tällainen Timo Tuori ylilääkäri on kirjoittanut tästä muutoksesta kahdeksankymmentäluvulla ja Suomessa on ollut silloin kakskyt tuhatta, mikä on suhteellisesti toiseksi suurin määrä Euroopassa psykiatrisia sairaalapaikkoja.
Että on ollut näitä A-sairaaloita akuuteille ja pitkäaikaisille ja B-sairaaloita pitkäaikaisille potilaille, niin [00:17:00] onko teillä kokemusta? Te ette sentään niin, niin pitkään ollut alalla, että ennen tätä Niemikotia.
Tarja A: Mä olin Nikkilässä joo harjoittelijana silloin vuonna kahdeksankymmentäkaksi.
Säätiö perustettiin kahdeksankolme, eiks niin? Joo. Ja silloin tota siellähän oli toista tuhatta potilasta, kun mä olin siellä ja silloin sairaalat teki vielä niin sanottuja viisivuotissuunnitelmia ja kaikki viralliset laitoksethan Suomessa teki viisivuotissuunnitelmia naapurin tapaan. Ja tota silloin sanottiin, että viissataa potilasta seuraavan viiden vuoden aikana uloskirjoitetaan tästä sairaalasta, meille opiskelijoille kerrottiin ja me ajateltiin, että mitä ihmettä, että miten nää ihmiset niinku mihin nää niinku menee?
Tiedettiin, että he on helsinkiläisiä kuitenkin. Meneekö he niinku tota asumaan jotenkin itekseen, että ei, ei tuu mitään. Porukka oli sen kuntoista kuitenkin. Ja tota niin vaan sitten seuraavana vuonna perustettiin Niemikotisäätiö ja viiden vuoden sisällä se viissataa ihmistä oli suurin piirtein sieltä tullut pois ja siinä oli kyllä jotain muitakin varmaan.
En tiedä perustettiinko Alvi jo silloin, mutta tuli muitakin tämmösiä järjestöpohjaisia paikkoja ja. Mutta kyllä se vaan toteutettiin se suunnitelma.
Arja: Ja eihän kaikki niinku edes halunnu lähteä sairaalasta.
Tarja A: Ei todellakaan.
Arja: Ja sehän oli tosi pelottavaa, että jonnekin linjoillekin muutto tai näin että.
Tarja A: Tai sitten semmoset niinku lähempänä kuuttakymmentä olevat. Mä muistan kaksi vanhaa herraa, jotka muutti Sateenkaareen, niin eihän ne tarvinnut lääkkeitäkään enää sitten vuoden kuluttua ne oli ihan mitä tahansa papparaisia.
Tosi mukavia. Ne kävi työtoiminnassa.
Lisbeth: Ja nekin muutti tämmöseen rintamamiestaloon sinne Pakilaan eli omakotitaloon. Et se oli aika idyllinen paikka. Kyllä.
Arja: Niin ja sit ku aattelee, et mä en ollut silloin siellä Sateenkaaressa, niin mä olin vaan osa-aikaisena siellä, et mä tein osan siellä tota Pakilan sairaalassa ja vanhainkotisäätiössä ja kyllähän siinä kävi sillä, että sit me käytiin yhes kaupassa ja ostettiin sieltä paljon sitten ruokaa ja näin. Ja tota sit saattoi olla, että he soitti sitten, että on nyt se yks saunonut koko yön ja tota söi ne ruoat sieltä jääkaapista, niin että jääkaappi on tyhjä. Mutta periaatteessa se toimi kyllä ihan hyvin että.
Katjan juonto: 80-luvulla otettiin ensimmäiset askeleet kohti uudenlaista mielenterveystyötä. Laitospaikat vähenivät ja yhteisöt kasvoivat. Yhdessä tekeminen, luottamus ja arjen harjoittelu loivat perustan kaikelle, mikä sitten myöhemmin kehittyi. Seuraavassa jaksossa siirrymme eteenpäin aikaan, kun palvelunkäyttäjän oma ääni alkoi kuulua yhä selvemmin
