Kokeneet on podcast-sarja, jossa Niemikotisäätiön pitkän uran tehneet työntekijät muistelevat uraansa ja mielenterveystyön kehitystä vuosikymmenten aikana. Sarjassa kuullaan kokemuksia laitoshoidon purkamisesta, yhteisöllisen kuntoutuksen rakentamisesta, toipumisorientaation vahvistumisesta – toisin sanoen siitä, miten mielenterveystyö on muuttunut 1980-luvulta tähän päivään.
Keskusteluissa ääneen pääsevät Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina, jotka ovat olleet mukana rakentamassa Niemikotisäätiön toimintaa 80-luvulta lähtien. Juontajana ja jututtajana toimii viestintäasiantuntija Katja Lampela.
Yhdessä-biisi toimii tuttuun tapaan Yhdessä-podcastimme musiikkina. Biisin sanoitus on tehty palvelunkäyttäjien teksteistä Niemikotisäätiön 40-vuotisjuhlaan 2023, jossa sen esitti palvelunkäyttäjistä ja työntekijöistä koostuva bändi. Kuuntele koko Yhdessä-biisi täällä >
Kokeneet-podcastin toisen jakson keskiössä on vastuu – miten sitä on annettu palvelunkäyttäjille, miten luottamusta on rakennettu ja millainen merkitys osallisuudella on ollut kuntoutumisessa.
Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina muistelevat työ- ja päivätoiminnan arkea, yhteisöllisen työotteen rakentumista sekä aikaa, jolloin monet pitkään sairaalassa olleet ihmiset harjoittelivat ensimmäisiä askeleitaan kohti itsenäisempää arkea.
Jaksossa pohditaan myös asiakaskunnan muuttumista, päihteiden vaikutusta mielenterveystyöhön, palvelunkäyttäjien aseman vahvistumista sekä sitä, miten yhteiskunnan ja teknologian muutokset ovat näkyneet arjen työssä vuosikymmenten aikana.
Vaikka toimintaympäristö on muuttunut, yksi ajatus on säilynyt: ihmisen kuntoutumista tukee parhaiten mahdollisuus osallistua, vaikuttaa ja kantaa vastuuta omasta elämästään.
Katja: Moi, kokoonnuimme keväällä -25 Siltakylän yksikköön keskustelemaan kokeneiden ohjaajiemme kesken. Ensimmäisessä jaksossa muisteltiin Niemikotisäätiön alkuvuosia. Tässä toisessa jaksossa puhutaan siitä, mitä tapahtui, kun avohoito alkoi, vastuu lisääntyi ja maailma ympärillä muuttui nopeasti.
Tarja A: …kun ihmisille annetaan vastuuta. Että se vastuun antaminen on yksi semmoinen, mikä tukee toipumista ehkä parhaalla mahdollisella tavalla. Että aidosti annetaan semmoista tehtävää ja vastuuta ja sitten niissä onnistuminen on jotenkin sellainen se juttu. Ja työtoiminnassahan se on tietysti ihan hirveän helppoakin toteuttaa, mutta totta kai asumispuolella on jotkut ihan omat juttunsa.
Tiina: Sanon tähän tärkeeseen asiaan vastuuseen, että yhteisön periaatteet terapeuttisen yhteisön periaatteisiinhan kuuluu mitä opeteltiin silloin, ja ne on hyvin luonnollisia. On vastuu, yhdessä tekeminen, tasa-arvo, yhteinen päätöksenteko muun muassa. Siinä oli kuusi asiaa, jotka kuuluu siihen ja ne on kaikki näitä tänä päivänäkin läsnäolevia.
Tarja A: Niin ja just nää mitä Arja sanoi. Paikka toimi kun te olitte ohjaajat jossain reissussa Paloheinässäkin pidettiin kesä auki. Palvelunkäyttäjät piti avaimet ja hoiti tilaukset ja lähtevän ja tulevan tavaran ja tekivät ruuan toisilleen ja niin edelleen. Että ohjaajat vietti lomaa.
Arja: Meillähän oli aika hieno se et me saatiin tai nää kaiverruskoneet sinne ja me tehtiin niit nimineuloja eri oppilaitoksiin ja vaikka mitä. Et se oli kans ihan se oli suuri bisnes loppujen lopuksi.
Lisbeth: Ja mä muistan teidät aina semmosena joulutalona.
Arja: Mehän tehtiin hirveästi joulukoristeita, et me saatiin hyvät välit siihen veisteen tehtaalle silloin ja me tehtiin vaikka mitä ja ihan tonne Harrodsin tavarataloon ja vielä pakattiin itte ne niin että siihen tuli siihen tuli nää tarrat saatiin liimata siihen ja teipata ne laatikotkin kiinni.
Lisbeth: Joo.
Eli nää työt meni mitä me tehtiin, niin nehän meni suoraan myyntiin ja niistä sai kappalehinnan. Ja sitten asiakas ite laitto ne vihkoon ylös ja sitten me ohjaajat niin me sitten laskettiin kaks kertaa kuussa kun se oli se palkka minkä siitä sai, kuntoutusraha.
Arja: Ja tuolta pankista haettiin rahat sitten ja jaettiin ne ja kirjotettiin kuitit.
Katja: Työtoiminta ei ollut vain ajanvietettä. Monelle se oli ensimmäinen kokemus vastuusta, palkasta ja siitä että omalla tekemisellä oli oikea merkitys.
Tiina: Mulle tuli semmonen mieleen yks ilta, että missio pysyy. Eli nythän on siitä kysymys, että tavallaan mikään ei oo muuttunut, mutta se on muuttunut miten tehdään. Ehkä [00:03:00] nykyään mietitään enemmän miksi tehdään, että onhan sitä kehitystä tapahtunut, mutta jos mä mietin ihmistä nää vuosikymmenet, niin mikä on muuttunut?
Arja: Kyllä jonkin näköinen muutos asiakaskunnassa on tapahtunut näiden vuosien aikana. Et sillon kun me aloitettiin niin oli ihmisiä joilla oli pitkä sairaalahistoria ja nyt meillä on ihmisiä, jotka on lyhyitä hoitojaksoja ja sitten on ne kaikki päihteet. Siihen aikaan ei oikeastaan ollut niitä päihteitä mitä on nyt tullut kuvioihin. Ja sit jotenkin ehkä se rahankäyttö. Et kyllä mä muistan, että tuollakin Linnavuoren kuntoutuskodissa silloin niin siellä harjoiteltiin esimerkiksi sitä, et miten maksetaan, et itse kirjoitettiin pankkisiirtolapulle niitä ruokamaksuja ja tämmösiä.
Ja sitten harjoiteltiin ihan sitä miten et. Nykyään kaikki, nuorilla varsinkin niin se kaikki tämmönen elämänhallinta näiden laskujen kohdalla ja näin on muuttunut tosi paljon.
Tarja A: Ensimmäiset asiakkaathan oli ollut semmoista ainakin, että mulla oli kolmeakymmentä vuottakin Nikkilän sairaalassa menneet sinne nuorena, joskus kahdeksantoistavuotiaana varmaan sitten viimeistään. Ja muistan sen yhden naisen, joka näki liikennevalot ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka oli helsinkiläinen niin kuin ne olivat kaikki Nikkilässä asuvat. Mutta kun hän tuli tänne ja lähdettiin vaatekaupoille, niin niinhän oli niin kuin liikennevalot ensimmäistä kertaa näkyvissä. Se oli aika jotenkin jännää.
Monia asioita he tekivät ensimmäisiä kertoja, että oltiin kuitenkin kodinomaisissa olosuhteissa sitten ja vaikka sitä oli harjoiteltu, Nikkilässä oli kuntoutusosasto, joka harjoitutti ihmisiä tähän avohoitoon siirtymiseen ja vähän pyykinpesua ja ruoanvalmistuksen ja sen semmoiseen. Mutta sitähän se meidän duuni oli aluksi kuntoutumiskodeissa, missä itsekin olin silloin päivätoiminnan jälkeen.
Katja: Minkälaista käytännössä, minkälainen se ero sitten oli?
Tarja A: He oli tosi laitostuneita ihmisiä ja et ihan ihan erilaista porukkaa, jo vanhempia lähtökohtaisesti, että nuoria oli vähemmän siihen aikaan mun mielestä ainakin jotka Nikkilästä tulivat silloin, että suuri osa oli jo sitten silloin kolmekymppisiä vähintään ja vanhemman oloisia jopa silloin, koska olivat elämänsä viettäneet sairaaloissa.
Lisbeth: Lääkitys oli silloin erilaista ja…
Tarja A: Lääkitys näkyi.
Katja: Alkuun mielenterveyden avohoito ja yhteistyö viranomaisten kanssa haki muotoaan. Asiakaskunta oli erittäin vaihtelevaa, päihteitä käytettiin ja rikollisuuttakin esiintyi.
Tiina: Haluan sanoa tuohon, että silloin kahdeksankymmentäluvun lopussa kuitenkin, että se näkymä mikä mulla sieltä kun Malmin päiväkeskusta aloitettiin niin oli kyllä se, että tuli asiakkaita paljon, joilla ei ollut enää sitä pitkää sairaalahistoriaa.
Tuli semmoinen mielikuva ihan, että istun siinä pikku toimistossa vanha talo ja katson ikkunasta kun taksi pörähtää pihaan. Tuntui siltä, että tulee ovista ja ikkunoista asiakkaita ja Hesperian sairaalasta ja tosi nopeasti otettiin asiakkaaksi. Että jotenkin myös oli niitä huumeita ja oli aika vakaviakin tilanteita joskus, mutta ei, ei se ollut sitä niin yleistä se aineiden käyttö.
Mutta sitten kun oli niin saattoi olla, että vakava sairaus ja tosi rankka huume päällä. Että oli, että se ei ollut niin kuin nyt tuntuu, että on enemmän ehkä on asumispuolella nyt, niin että täällä missä olen työssä nyt niin ei tule, että on niin akuutti se tilanne. Mutta silloin saattoi tulla tosi että Sanotaanko, että se oli itsenäisempää se työ siellä, että meillä oli aika iso vastuu sit siinä, että nyt on enemmän verkostoja ehkä siinä vaiheessa kun asiakkaaksi tullaan jotenkin, että on niitä tilanteita, että oli kyllä vakavia, vakaviakin ja vähän semmoisia aggressiivissävytteisiäkin tilanteita just näitten aineitten takia joskus.
Tarja A: Ja päivä- ja työtoimintaanhan tuli silloin ihmisiä, jotka asu jo omissa kodeissaan.
Tiina: Kyllä.
Tarja A: He eivät olleet välttämättä missään tuetussa asumisessa vaan siellä tai suurin piirtein osittain kodissa ja osittain kaduilla tai kaverin sohvilla. Joo. Aivan.
Arja: Ja oli perheellisiä, jotka oli ihan pyöritti perhettä ja tuli meille työtoimintaan sitten.
Tiina: Ja kyllä meillä varastettiin. Muistan meillä oli tämmönen virkkarikassa tai joku, että oli vähän rahaa kirjoituspöydän laatikossa ja se oli tällaista jotain virkistyskassarahaa, omaa rahaa sen päiväkeskuksen. Ja sit oli yks kaveri kyllä, joka tiesi paikan ja otti sieltä sata markkaa. Niin mitä teki Tiina? Mä marssin kun Malmilla oli lähellä poliisiasema tekemään heti rikosilmoituksen niiltä jaloiltani, ja poliisit vähän nauroi, että mitä, että tuut sä tekemään rikosilmoituksen siitä asiasta, että sulla on suurin piirtein jääkaapista viety jugurttia tyyliin.
Mie sanoin kyllä ja pontevasti ja tiedän kuka vei, niin se oli aika jännää silloin kun miettii, vertaa tämän päivän poliisitoimintaakin, niin meni muutama päivä niin tämä kyseinen henkilö tuli täristen, että poliisi on ollut yhteydessä. Tässä on se satanen takas. Että ihan käsittämätöntä. Mua nauratti jälkeenpäinkin, että tänä päivänä ei ehkä näin tulis toimittua, mutta se oli aika…
Katja: Sai puhuttelun siellä.
Tiina: Joo kyllä.
Katja: Yhteistyö eri toimijoiden välillä kehittyi. Sairaalat, poliklinikat ja Niemikotisäätiön yksiköt rakensivat verkostoja, joiden avulla kuntoutumista voitiin tukea aiempaa kokonaisvaltaisemmin.
Tiina: Tuli mieleen semmonen näkökulma myös, että mikä on ehkä muuttunut niistä ajoista todellakin, kun siellä samalla alueella oli tää Puistolan työkeskus missä Lissu oli ja Malmin työkeskus Arja ja mä olin päiväkeskuksessa, eli kolme paikkaa tuli samalle alueelle, niin meillä oli semmoinen yhteistyömuoto Malmin mielenterveystoimiston kanssa, et sieltä oli yks sosiaalityöntekijä ja mielisairaanhoitaja. Oikein kokeneet konkarit ja he oli meidän yhteistyökumppaneita. Meillä oli kuukausikokoukset. Me kokoonnuttiin eri paikoissa joko [00:09:00] mielenterveystoimiston tiloissa henkilökunnat eli ohjaajat, ja nää kaksi oli yhdyslinkkejä sinne hoitotahoon, ja siinä ihan käytiin asioita lävitse ja aika yksityiskohtaisiakin välillä.
Ja se kerto sitten kaupungin kuulumiset vaikka muutoksista ja infot. Ja meillä oli Niemikotisäätiön kuulumiset, että tämmöinen yhteistyöväylä kerran kuukaudessa.
Lisbeth: Me pidettiin sitä tosi tärkeänä.
Tarja I: Joo. Niin mä muistan jotenkin, että se oli vielä laajempi foorumi, et siellä oli mun mielestä oliko kerran vuodessa, että oli sitten päiväsairaalaosasto. Sitten oli niin kuin Hesperiassa pohjoisen alueen jotain osastoja mukana ja, ja keskisellähän oli sitten ihan asumiskuntoutustyöryhmä niin kuin myös oli eteläisessä. Ja Niemikotisäätiön yksiköt kuului sitten heidän alaisuuteen eli Otsopolku etelässä ja, ja sitten Toinen linja tuossa keskisellä sektorilla.
Ja se yhteistyö oli tosi tiivistä, eli siellä oli oma hoitaja Psykpolilla. Sitten oli oma lääkäri. Kuntoutustyöryhmällä oli tiivis yhteistyö [00:10:00] toimintaterapiaan ja sitten oli heidän oma kuntoutumiskotinsa, ja sit siellä oli myös verkostotapaamisia siellä, et oli Psykpoli, niin kuin sairaalaosastot, päiväosasto tai päiväsairaala, mikä silloin olikaan ne Niemikotisäätiön yksiköt. Ja se oli todella hyvä, koska silloin kaikki tiesi, että mitä missäkin tapahtuu.
Tarja A: Oliks nää palvelun käyttäjät jotenkin mukana siinä yhteistyössä vai oliks se.
Tarja I: Ei, silloin ei ollut palvelunkäyttäjiä.
Tarja A: Joo, et se, se toipumisorientaatioajattelu muutti ehkä sit sitä, että se asiakas pääs…
Katja: …vähän vaikuttaan itse.
Tarja A: Niin niin, mä ajattelen, että se on ollut varmaan yksi syy miksi tost ollaan ehkä vähitellen luovuttu ja kaikki monta muutakin syytä tietysti.
Katja: Vähitellen myös palvelunkäyttäjien oma ääni alkoi kuulua entistä vahvemmin. Nykyisin osallisuus ja kokemusasiantuntijuus ovat mielenterveystyössä arkipäivää, mutta näin ei aina ole ollut.
Lisbeth: Ensimmäistä kertaa mä muistan kun alettiin puhumaan siitä, että palvelunkäyttäjät pitäis olla mukana, niin se on ollut noin kymmenen vuotta sitten. Eli meillä tuli nämä kokemusasiantuntijakoulutukset ja nykyäänhän meillä on niitä kokemusasiantuntijoita joka portaalla.
Tiina: Oulunkylän ylilääkäri Katriina Kuusi aikanaan, niin muistan. Tästä on kyllä tosi pitkä aika ja hän kyllä jo puhui siitä, et ei ole mitään hyötyä puhua asiakkaan tai palvelunkäyttäjän asioista, jos hän ei ole paikalla. Eli se oli jo silloin kahdeksankymmentä. On ollut, että et mun mielestä me ollaan ehkä jopa pikkasen tultu jäljessä siihen ajattelumaailmaan, että kyllä se ammattitaito kuuluu, että asiakas on siinä keskiössä ollut. Joo. Hyvä. Joo.
Lisbeth: Mutta lähinnä mä tarkoitan sitä, että on mukana myös ollut näissä eri foorumeissa. Eli on ollut sitä toiminnassa mukana eli kehittämässä ja kertomassa kokemusasiantuntijana omaa mielipidettään ja muuta. Niin tämä on semmoinen uusi, joka on tullut tullut reilu kymmenen vuotta sitten.
Arja: Niin ja olihan se jotenkin se maailma oli niin erilainen silloin, että ihmiset oli tottunut siihen, että lääkäri on suurin piirtein puolijumala eikä lääkäriltä ei kyseenalaisteta esimerkiksi lääkehoitoa, vaan kaikki toimi, et kun lääkäri sanoo, niin sit minun täytyy näin.
Että et kyllä musta tuntuu, että me on paljon käyty niitä keskusteluja missä on opetettu sitä, että et keskustellaan siitä omasta olosta ja siitä hoidosta ja kaikesta lääkäreiden kanssa. Eikä vaan kuunnella et mikä jo-, mitä joku auktoriteetti sanoo.
Tarja A: Kyllähän meillä asukasedustajisto perustettiin jo 90 luvun alkupuolella.
Lisbeth: Oli erityyppisiä. Joo kyllä.
Tarja A: Oli ihan koko Niemikotisäätiön kaikista yksiköistä oli tervetulleita nykyiset palvelunkäyttäjät, silloiset asiakkaat tähän asiakasedustajistoon, joka teki piti kokouksia ja teki esityksiä ja teki meidän niin kuin meidän johtoryhmä oli silloin varsin vaatimaton. Siinä oli johtaja ja apulaisjohtaja. Oliko se joku muu vielä näitten talouspäällikkö, niin kolmen kolmen koplalle tekivät sitten näitä esityksiä ja ja siinä oli henkilökuntaa myös jäseninä siinä asiakasedustajiston kokouksissa sitten mukana, että tieto kulki. Ei ollut siis silloin tämän tyyppistä informaation jakomahdollisuutta kuin nykyään lähettelisi vaan sähköposteja ja muuta, mutta silloin kaikki pistettiin paperille ja kokoonnuttiin vuorotellen eri yksiköissä.
Katja: Kaikki ei muuttunut helpommaksi. Päihteet olivat mukana jo aiemmin, mutta niiden rooli ihmisten elämässä on muuttunut vuosien aikana täysin.
Tarja I: Kyllä mä jotenkin jäin miettimään vielä noita päihteitä, että mähän tulin opiskelijana säätiöön vissiin vuonna -89 Toiselle linjalle ja muistan sen, siellä oli aikaisemmin ollut keskisen psykiatrian poliklinikan asumista ja sitten kaikki ne asunnot siirtyi Niemikotisäätiölle.
Ja kyllä, silloin Toinen linja kymppi oli kaupungin katukielessä paikka mistä sai mitä ikinä vaan. Legendaarinen paikka. Okei just ja sitä sitten alettiin putsaamaan ja siihen muistaakseni muistan kyllä, että siinä oli muutama tarina. Ja muistan aikoinaan Sotkanpesän kuntoutumiskodin, jossa asui silloin nuoria, niin kyllähän sielläkin oli päihteitä, ja siellä oli ihan huumeitakin.
Kyllä ne päihteet on ollut mukana aina. Mutta se, miten niin kun tavallaan hallitsevia ne on ollut suhteessa sen ihmisen koko elämään, niin ehkä siinä on ollut se muutos. Sitten tavallaan vastuusta ja vastuuttamisesta ja syy- ja seuraussuhteiden, jotenkin semmosesta kokonaisvaltasemmasta, niin kun voisiko sanoa puuttumisesta, niin, niin se on ehkä se ero.
Mutta että ehkä just se, että ei niin invalidisoivia kuin, kuin nykyään.
Ja samoin nää addiktiot, mitkä mun mielestä nykyään on ihan päihteitä, on puhelinriippuvuus, peliriippuvuus, tietokoneriippuvuus, jotka on on vähintään yhtä niin kun tämmöistä elämänhallintaa vieviä kun, kuin sitten päihteet. Varsinkin tää someriippuvuus tai se, että kun ihminen on kasvanut kiinni siihen puhelimeen.
Arja: Niin mä muistan kyllä kun silloin kun tuli ensimmäiselle asiakkaalle tuli puhelin ja sit sitä keskusteltiin yhteisössä, että voiko se nyt sitten käyttää sitä puhelinta siellä pitkin päivää. Ja se oli että tänä päivänä se tuntuu ihan hullulta, että ei ollut ihmisillä puhelimia.
Lisbeth: Millos ne puhelimet tuli, koska meilläkin oli semmonen meillä oli yhteinen puhelin, ja se oli lukossa, ja siinä oli kassalipas, ja sitten sai soittaa, soittaa ja piti maksaa ne puhelut. Mut millon tuli nämä puhelimet?
Tarja A: Yhdeksänkymmentäluvun puolivälin jälkeen.
Lisbeth: Joo. Et kyllähän kaikkien elintaso on noussut hyvin paljon. Et nyt on tietokoneet, on TVt, on kännykät kaikilla.
Tiina: Ja asun nykyään tässä asumis– en asu vaan oon töissä täällä. kyllä mun täytyy sanoa vielä aika hauska niin teille kertoa, että meillä on viidellä asukkaalla robotti-imuri, robotti-imuri pienessä asunnossa, ja se on eri asia, että mahtuuko se kulkemaan siellä niin hyvin. Mutta sama kokemus tästä puhelimesta. Aika hauskaa, että oli siellä Malmilla toimistossa se yksi lankapuhelin ja sitten asiakkaat sai sen tärkeän puhel-puhelun ottaa sillä. Ja, ja monia meidän asiakkaita oli näitä vähän kokemattomampia puhelimen käytössä niin treenattiin ihan yhdessä, et kuinka soitetaan. ”Mun pitää nyt soittaa sinne Nikkilän sairaalaan esimerkiksi, kun kolmekymmentä vuotta sitten se, tää asia on minua häirinnyt koko elämäni ajan”, sanoi eräs ihminen. ”Koska sen Nikkilän sairaalan kahvion työntekijä peri minulta liikaa siitä kahvista ja pullasta.”
Ja sit mä sanoin, et ”hoidetaan se nyt”. Ja sit me soitettiin ja joku tavoitettiin sieltä Nikkilästä ja hän sai sen lauseen sanottua ja sit ei tarvinnut sit sen jälkeen enää puhua. Että aika mielenkiintoinen kokemus tuokin. No on. Joo, mutta silloinhan puhuttiin paljon, että opetellaan tätä asioitten hoitoa.
Vähänhän toki tänä päivänäkin, että.
Tarja A: Opetellaanhan me niitä IT-taitoja. Sitä lailla joo. Samalla tavalla.
Tiina: Ja mitä sun pitää muistaa, kun soitat sinne Kelaan, kun nyt vihdoin sain jonkun kiinni. Ja että totta kai, mutta se oli sen lankapuhelimen kanssa.
Tarja I: Ja kyllä mun täytyy sanoa, että tätä kännykkäsukupolveakin me opetetaan soittamaan. Nykynuorisohan haluaisi vaan lähettää viestejä joka paikkaan. Nii. Että hei, et nyt sinun pitää soittaa, niin sehän on aika ahdistava ja pelottava. Sun pitää puhua ja sun pitää kuunnella ja sun pitää vielä muistaakin mitä sulle on sanottu.
Arja: Niin mä muistan, että kyllä meidänkin työkeskuksessa asiakkaat vastas puhelimeen ja joskus oli sitten joku vastas, että no se on siellä kortsuhuoneessa.
Katja: Hei mahtavaa!
Katja: Vastuun antaminen ja yhteisöllisyys olivat työtoiminnan ydintä jo varhaisina vuosina. Samalla yhteiskunta ympärillä muuttui nopeasti. Se näkyi myös siinä millaisia ihmisiä palveluiden piiriin tuli ja millaisia taitoja heidän kanssaan harjoiteltiin. Seuraavassa jaksossa puhumme muun muassa kirjaamisesta, tekoälystä, monikulttuurisuudesta sekä siitä, miltä mielenterveystyön tulevaisuus näyttää pitkän työuran tehneiden ammattilaisten silmin.
