Kokeneet on podcast-sarja, jossa Niemikotisäätiön pitkän uran tehneet työntekijät muistelevat uraansa ja mielenterveystyön kehitystä vuosikymmenten aikana. Sarjassa kuullaan kokemuksia laitoshoidon purkamisesta, yhteisöllisen kuntoutuksen rakentamisesta, toipumisorientaation vahvistumisesta – toisin sanoen siitä, miten mielenterveystyö on muuttunut 1980-luvulta tähän päivään.
Keskusteluissa ääneen pääsevät Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina, jotka ovat olleet mukana rakentamassa Niemikotisäätiön toimintaa 80-luvulta lähtien. Juontajana ja jututtajana toimii viestintäasiantuntija Katja Lampela.
Yhdessä-biisi toimii tuttuun tapaan Yhdessä-podcastimme musiikkina. Biisin sanoitus on tehty palvelunkäyttäjien teksteistä Niemikotisäätiön 40-vuotisjuhlaan 2023, jossa sen esitti palvelunkäyttäjistä ja työntekijöistä koostuva bändi. Kuuntele koko Yhdessä-biisi täällä >
Mitä vuosikymmenten työ mielenterveystyössä opettaa? Kokeneet-podcastin neljännessä jaksossa ääneen pääsevät jälleen Arja, Lisbeth, Tarja A, Tarja I ja Tiina. Tällä kertaa keskustelu kääntyy heidän omaan työhönsä, pitkän kokemuksen tuomaan hiljaiseen tietoon ja siihen, mikä saa tulemaan töihin vuodesta toiseen. Pitkä kokemus tuo mukanaan rauhaa, intuitiota ja kykyä nähdä sanojen taakse – mutta myös halua oppia uutta nuoremmilta kollegoilta ja muuttuvalta maailmalta.
Millainen ihminen mielenterveystyöhön sitten sopii? Keskustelijoiden mukaan ainakin sellainen, jolla on ”lehmän hermot”, huumorintajua, kyky kuunnella, innostua ja innostaa muita, ottaa vastuuta, joustaa muuttuvissa tilanteissa, hahmottaa kokonaisuuksia sekä tunnistaa omat rajansa. Yhteinen näkemys on myös se, että tärkein työväline on edelleen ihminen itse – ei tietokone tai järjestelmä.
Jaksossa puhutaan myös palautumisesta ja työstä irrottautumisesta. Rentoutumista löytyy luonnosta, liikunnasta, eläimistä, harrastuksista, hyvästä ruoasta, läheisistä ihmisistä ja joskus vain siitä, että vaihtaa hetkeksi maisemaa. Keskustelu muistuttaa, että toisten hyvinvoinnista huolehtiminen edellyttää myös omasta hyvinvoinnista huolehtimista. Lopuksi pohditaan, miksi parhaat ideat syntyvät usein muualla kuin työpöydän ääressä – esimerkiksi kävelyllä, vesijuoksussa tai koiran kanssa metsäpolulla.
Katja: Kun mielenterveystyötä tekee vuosikymmeniä, ehtii nähdä aika paljon muutoksia. Mutta mikä saa edelleen tulemaan töihin vuodesta toiseen?
Katja: Hei mites kun teissä nyt on niin valtavasti tätä osaamista ja tietoa, niin mitä se pitkäaikainen kokemus tuottaa? Onko teistä lähtenyt idealismia pois tai tullut realismia tai miten…?
Lisbeth: Mä olen nelkyt vuotta tehnyt tätä työtä, ja mä olen aina kokenut, että tämä on tärkeetä työtä. Tämä on merkityksellistä työtä ja aina musta on ollut kiva tulla töihin. Se on mun mielestä semmoinen mittari. Ja se kiitos, aika usein se tulee meidän ihmisistä, kenen kanssa me työskennellään. Ja kyllä sitä huomaa ihan päivittäin. Hyvä esimerkki oli, mä menin sinne glögijuhliin tuossa ennen joulua tuonne Myllypatoon ja mä olin aivan yllättynyt siitä, että mähän tunsin hirveän monta niistä ihmisistä. Eli tavallaan näitä kontakteja on tullut.
Myös se mikä on siinä palkinto on se, että kun sä näet kun ihminen itsenäistyy, menee eteenpäin, valmistuu ammattiin. Nämähän on kaikki niitä semmoisia ihan huippuhyviä hienoja juttuja, ja näitä on aika paljon ollut tässä vuosien varrella.
Tukea on tarvittu ja tukea on saatu ja yhdessä on niitä asioita mietitty ja viety eteenpäin. Sitten kun huomaa, että , ihminen muuttaa itsenäisemmin, niin kuin meiltä aika usein muutetaan, että tuo on välivaihe, niin se on hieno kokemus.
Tarja I: Mä sanoisin niin, että ensinnäkin tässä työssä on hyvä, että on kokemusta ja ehkä se on ollut hyvä, että on ollut mukana tässä muutoksessa siinä mielessä, että aloitettiin siitä yhteisöllisyydestä ja sitten tämä, voisiko sanoa verkosto on kasvanut tässä niin kuin ajan myötä. Mä mietin, että jos tässä hetkessä niin kuin tulee uutena työntekijänä, niin on todella paljon asioita mitkä pitää aika nopeasti ja ilman perehdytystä oppia ja alkaa omatoimisesti selvittää.
Ja, ja nyt kun on tullut vielä tää tämmöinen hoidollinen puoli, tarkoitan kirjaamista, lääkehoidon seurantaa, niin, niin se on kans sellainen ihan oma maailmansa, koska me ei olla kuitenkaan terveydenhoitoo. Sairaanhoitajan näkökulman kirjaaminen on aivan eri kuin ohjaajan kirjaaminen. Mä halusin tehdä ihmisten kanssa töitä, ja mä en tykänny tämmösestä byrokratiasta enkä hierarkiasta, ja siihen mä oon tyytyväinen, et sen on saanu niinkun säilyttää sellasen niinkun omatoimisuuden tässä työssä.
Ja merkityksellistä on myös ollut pitkät ihmissuhteet, koska mä oon sitä mieltä, että me ihmiset kehitytään ja kasvetaan vaan suhteessa toiseen ihmiseen. Sen siinä suhteessa me harjoitellaan sitä omaa itsetuntoa ja itsetuntemusta, ja mun mielestä kaikki tässä työssä perustuu siihen itsetuntoon ja itsetuntemukseen. Et se on ihan sama mitä tehdään, niin se on se peruspähkinä siellä kaiken takana, ja se vaatii sen pitkän, pitkän, pitkän, pitkän ihmissuhteen.
Ja mä oon samaa mieltä siitä, että, et ei tarvii niinkun nähdä sitä, että ihminen on välttämättä mennyt eteenpäin, vaan voi jonkun ihmisen kanssa huokaista. Mutta et siis tietyllä tavalla se, että sä pystyt olemaan niinkun ihmisen kanssa sit kuitenkin niinkun tasavertanen. Sulla on sitä yhdessä elettyä elämää. Ja se on mun mielestä se semmonen ehdottomasti tän työn rikkaus.
Katja: Vaikka kokemuksesta on hyötyä, keskustelussa korostuu myös toinen asia: työ ei pysy paikallaan. Jokainen uusi työntekijä tuo mukanaan uusia ajatuksia ja uusia tapoja tehdä työtä.
Tiina: Ihmistyö on aina ollut tärkeää, mutta mitäs tässä on oppinut kyllä mä aattelen, että sellainen intuitio on se mihin aina kannattaa luottaa ja se on se hiljainen tieto, joka tulee jostain sieltä ehkä koetusta ja jostain muustakin. Mutta kun on tässä vaiheessa työelämää nyt jo, että realistisesti ajatellen nyt eläkekin on siellä aika lähellä kuitenkin, niin mä huomaan, että nyt, nyt tämä arki riittää ja tämä työ ja haluan opiskella ja oppia sen mikä on pakko.
Nää työvälineet, jotka muuttuu koko ajan. Et se riittää, kiitos. Mutta kyllä mä sanon sen myös, että edelleen mistä mä olen iloinen, niin joka kerta kun tänne tulee joku nuori ihminen työhön, kollega uusine ajatuksineen, ehkä vanhoine ajatuksineen, mutta sanoo ne vähän uudella tavalla, niin mä kyllä huomaan, että mä opin nuorilta. Ja siitä asiasta mä olen tosi iloinen, että vanhat on hyviä ja kokeneet on hyviä, mutta myös se nuoren ihmisen semmonen hei, että mites tästä näkökulmasta, et pitäiskö noin, niin mä huomaan, että mä oon siinä itse jotenkin nuorena, että mä tykkään siitä myös, että on sekä että – että tiimissä esimerkiksi kollegoita on vähän joka lähtöön.
Arja: No mä sanoisin, että, et onhan tää kokemus antanut semmosta rauhaa tekemiseen, ettei helposti hätkähdä asioista. Ja sit se jotenkin se, et kuuntelee tarkalla korvalla ihmisiä ja ottaa todesta sen, koska siellä takana yleensä on, vaikka se olisi miten hassusti sanottu ja ilmaistu ja miten harhainen tahansa se asia, niin siellä takana on kuitenkin joku semmonen mikä tarvii sitä puuttumista ja kuulemista.
Tarja A: Se mitä itse ajattelen, että on tässä työssä ehkä merkityksellisintä ja tärkeintä, niin on se ihmisten kohtaaminen ja miten säkin sanoit, että vuosien takaa voidaan muistaa joku mitä sanoit, niin sen kohtaamisen tärkeys on jotenkin ja se, että olet läsnä ihmisille ja käytettävissä ihmisille tavallaan siinä omassa työssä mahdollisimman paljon.
Arja: Ja sitten se mikä mun tuli kanssa tuosta pitkästä kokemuksesta, niin se, että näkee ne, että on niitä jaksoja, että välillä on huonoa ja välillä on hyvää ja tämmöistä. Että heti ei lähdetä toimittamaan jonnekin pakkohoitoon suurin piirtein tai näin.
…
Lisbeth: Aina kun tulee uusia asioita, niin kyllä meidät siihen koulutetaan. Ja toisaalta jos meillä on halu myös johonkin omiin pidempiin koulutuksiin, niin sekin mahdollistetaan. Eli kyllä säätiöllä on aika koulutusmyönteistä porukkaa ja voi olla, että ihmiset paljon kouluttautuukin.
Tiina: Jotenkin se vastaanottavuus on ehkä niillä kokemattomimmilla nuoremmilla kollegoilla avoimempi sit kaikkeen. On vaan hyvä kokemus siitä.
Tarja A: Onhan se yhteisölle tosi, tosi tärkeätä, että siellä on eri ikäisiä. Että ajattelen kun mekin omaa työparia, joka voi olla mua… – voisin olla hänen äitinsä, niin kyllä se on sille porukalle tärkeätä, että siellä tulee se kahden eri sukupolven edustajan näkökulma siihen.
Arja: Ja muutenkin, että on erilaisia ihmisiä ja erilaisista asioista kiinnostuneita, niin sitten on aina joku, jonka kanssa voi keskustella jostain tietystä.
…
Arja: Musta tuntuu, että meillä on varmaan yleensäkin. No, meillä jo Pihliksessä niin kuin tuli tai tavallaan tuli se monikulttuurisuus, että meillähän oli näitä Erasmus opiskelijoita, jotka oli pitkään kolme kuukautta meillä niin oli näitä kreikkalaisia paljonkin. Ja oli walesilainen ja tämmöinen, että sitä kautta jo tuli ja se oli hirveän piristävää siinä yhteisössä, koska meillä oli ei ollut yhteistä kieltä välttämättä ja me käytettiin sanakirjaa ja meidän asiakkaat otti sen tosi hyvin vastaan ja semmoiset ihmisetkin, jotka välttämättä ei suomen kielellä kauheasti edes puhunut, niin saattoi sitten innostua puhumaan englanniksi ykskaks näiden ihmisten kanssa. Ja silleen me oltiin ihan että mitä ihmettä, että tekivät kauppalistaa englanniksi ja kaikkea tämmöistä.
Katja: Entäs asiakaskunnassa?
Arja: On meillä asiakaskunnassakin eri kulttuureista tulevia.
Katja: Onko se muuttunut vuosien mittaan? Määrät.
Tiina: Musta on yllättävän vähän.
Arja: No varmaan meillä on kyllä ainakin tuolla nyt asumisyksikössä niin on lisääntynyt kyllä.
Lisbeth: Että musta tuntuu kans, että on lisääntymässä.
Tiina: Täällä ei kuitenkaan tällä hetkellä asu kuin pari, pari sitten eri kulttuurista, et enemmän näkyy kaupungilla ja muualla.
Katja: Niin sota-alueilta varmaankin myös.
Tarja A: Meillä on Somaliasta, Ukrainasta, Venäjältä. Et kyllä.
Katja: Onko nuoria ihmisiä?
Tarja A: Joo, no mikä nyt – mun mielestä kaikki mua nuoremmat on nuoria. Niin joo, on nuoria.
Tiina: Sinäkin olet nuori!
Tarja A: Nimenomaan. Mutta siis neljästäkympistä, noin neljäkymmentävuotiaat varmaan keski-ikä.
Arja: Joo. Ja sit opiskelijoissa meillä on ainakin nyt lisääntynyt, sanotaan, että se on kyl vähän haastava sitten mielenterveyspaikassa, et jos se suomen kieli ei oo kauhean hyvä, niin se on haaste opiskelijoiden kohdalla.
Tiina: Tää on sama kokemus, että opiskelijoissa on ollut paljon eri kulttuurista. Ihan sama tää, että tosi hankala tulee sit kun pitää kirjata, kirjausta opetella, niin ihan sanasta sanaan jos pitää niinko että mitä siellä nyt kotikäynnillä, mitä tästä kirjaisin. Sit silloin tarvitaan ihminen, joka jotenkin sen kielen kuitenkin riittävän hyvin hallitsee. Ei täydellistä tarvitse olla.
Lisbeth: On siinä myös se kohtaaminen. Meillähän vuorovaikutushan on se meidän keskeisin työväline ja se, että mehän usein ollaan se moottori. Mehän ollaan usein se, kun mekin ollaan viikonloput ja illat poissa sieltä meidän asumisyksiköstä, niin mehän käynnistetään se päivä, ja silloin alkaa tapahtumaan. Et se voi olla, että siellä ei viikonloppuisin eikä iltaisin niin hirveästi tapahdu. Mutta silloin kun me ollaan paikalla, niin silloin tavallaan se aktiivisuus lisääntyy, ja se edellyttää kyllä sitä kieltä, samaa kieltä. Et motivaatio on yks semmonen tosi tärkee, ja motivointi on yks semmonen tosi tärkee meidän työväline.
Tiina: Ja kaikenmaalaisten kohdalla tottakai se, miten lähestyy, miten hän lähestyy ihmisiä ja miten kohtaa ja ilmeet, eleet kertoo myös seitkyt prosenttia siitä asenteesta, että toki sanoit, että vaikkei ollu yhteistä kieltä, niin et se on kyllä aika paljon siitä ihmisestäki sit kiinni.
….
Katja: Kirjaamisesta puhuttaessa keskustelu kääntyi nopeasti myös tulevaisuuteen. Jos tietokone vie nyt aikaa ihmisiltä, voisiko se jonain päivänä myös antaa sitä takaisin?
Tarja A: Kyllä se on kaksiteräinen miekka varmasti kaikkien tietosuoja-asioiden ja muiden kannalta. Mutta Tamperehan mun mielestä ottaa tekoälyn käyttöön.
Lisbeth: Minä luotan, että tämä on välivaihe, kun meidän kaikki aika menee tähän kirjaamiseen. Mä toivon myös. Mä uskon, että me saadaan näitä helpottavia työvälineitä tulevaisuuteen ja sitten me voidaan keskittyä siihen, mitä varten me tätä työtä tehdään.
Arja: Ja kyllä se, että ensimmäistä kertaa mä törmäsin just tän kiinalaisen opiskelijan kanssa siihen, että hän oli joku tämmöinen asia. En enää muista mikä se oli, mutta hän sanoi että minä kysyin tekoälyltä tätä. Mä olin että mm-mm.
Tiina: Meillä on yksi asukas, joka keskustelee just tekoälyn kanssa ja tunnustan, täytyisi opiskella sitä asiaa ylipäätänsä itsekin, että mitä. Että silleen maailma kyllä varmaan muuttuu.
Lisbeth: Ja se näkyy meidän asiakaskunnassa. Eli nämä nuoret, ne elää ihan eri maailmassa sitten kun tämä meidän vanhempi porukka.
Katja: No minkäslainen ihminen tälle alalle mielestänne sopii?
Tarja I: Lehmän hermot. Mutta ehkä se, että on malttia kuunnella ja kykyä innostua.
Tarja A: Ja riittävästi huumorintajua. Huumorintaju. Ehdottomasti. Se on ihan mielettömän tärkeää.
Arja: Ja pystyy ottamaan vastuuta,
Lisbeth: Joustava, on valmis niihin muuttuviin tilanteisiin ja muuta ja aika nopeallakin aikataululla vaihtaan suuntaa ja muuta, jos on tarvis.
Tiina: Näkee metsän puilta, että ei tarvitse juuttua ihan semmoisiin pieniin yksityiskohtiin, että jotenkin se kokonaisuuden hahmottaminen ja ehkä joskus, että on taitoja myös vetää ryhmää, sanotaanko ohjata myös – suurryhmistä puhuttiin ennen vanhaan kun oltiin siellä päätoiminnassa – mutta sellainen, että monenlaisia taitoja kyllä olisi kiva olla ehkä valmiina jo ja sitten se, mutta sä sanoit se innostus ja halu, että eikö se ole kaiken motivaation lähtökohta.
Arja: Ja sitten tuntee kans omat rajansa. Ja sitten se, että mikä on hirveän tärkeää, että pystyy vapaa-ajalla irrottautumaan siitä työstä, koska tämähän on kun se on niin innostavaa ja mielenkiintoista, niin se imasee helposti ja sitten tulee helposti loppuun palaminen.
Katja: Millä tavalla te irtaudutte työstä tai koetteko tarvetta siihen?
Tiina: Ihmissuhteet, riittävästi niitä, mutta tarpeeksi sitä myös sitä tyhjää omaa tilaa. Sitten sopivat harrastukset, että mitä ne onkaan. Ne harrastukset on jotenkin tukeneet aina mitä oikeastaan on tehnyt. Että mutta erilaista kuitenkin.
Lisbeth: Joo semmoista missä voi palaudua ja tehdä jotain vähän ihan eri juttuja. Liittyy vähän myös eri vuodenaikoihin voi liittyä ne jutut, että keväällä tehdään eri juttuja, kesällä tehdään eri juttuja.
Katja: Tavallista elämää.
Lisbeth: Ihan tavallista elämää.
Tiina: Ja se nollaaminen on tärkeää. Se mikä ei vaadi lähtemistä mihinkään eikä aikatauluja, että olisi semmoista mitä voi tässä ja nyt tehdä siinä kun tuntuu siltä niin vaikka maalata jotain tai tämmöistä, että olet ja keskityt johonkin.
Tarja A: Mulle on varmasti lapset, vielä enemmän lapsenlapset, joiden kanssa nyt ihan eri tavalla ehtii viettää aikaa kuin omien lasten kanssa aikanaan. Sitten tämmöinen metsissä liikkuminen koiran kanssa ja luonto kaiken kaikkiaan on tosi tärkeä.
Arja: Sanotaan tanssiharrastus ja ratsastusharrastus, niin ne on semmoiset missä sä joudut keskittyy niin siihen tekemiseen, ettei – vaikka olisi kuin hirveä päivä ollut – niin ei muista sinä hetkenä. Se kyllä puhdistaa aivoja.
Tiina: Mä sanon vielä yhden, mikä on tärkeää, että mulle on tullut hirveän tärkeäksi. Se varmaan kertoo, että on vähän kuormittunutkin työstä. Niin ympäristönvaihdos on ihan ihana, että pääsee sinne maalle ja sinne missä on se metsä lähellä. Vaikka hyvin on täälläkin, mutta jotenkin ne jutut jää sitten tänne, kun se juna on vienyt johonkin suuntaan ja siellä astut – se on ihan eri maailma. Eli se on tullut tärkeäksi nollauksen lomilla. Totta kai pitää olla lomaa sitten tai viikonloppu ainakin.
Tarja I: Kyllä mun mielestä tuo luonto on yksi vuodenaika vuodenaajat ja siihen liittyvät systeemit. Tuli on mun mun mielestä äärettömän rentouttava, että jos mahdollista niin nuotio, mutta kyllä kynttiläkin riittää. Kamiinakin on hyvä. Ja sitten tästä olemuksesta niin hyvä ruokakaan ei ole huono asia. Jos siinä sattuu olemaan vielä ihmisiä ympärillä, niin niin ne on sellaisia mistä saa sitä voimaa.
Katja: Sanotaan, että ne hyödyllisimmät ja tehokkaimmat työinnovaatiot keksitään usein siellä kentällä eli ruohonjuuritasolla varsinaisessa asiakastyössä. Kuulostaako tämä teille tutulta ja todelta? Minkälaisia ideoita ootte päässeet toteuttamaan?
Tarja A: Varmaan vaikka mitä!
Arja: Toi on kauhean laaja. Nii. Jos ihmiset menee sanattomaksi, kaikki ollaan varmaan tehty vaikka mitä ja asiakkaitten kans kehitetty kaiken näköstä.
Tarja I: Jos nyt palataan siihen ennen vanhaseen aikaan, niin se oli oikeastaan osa sitä työtä. Aina ihmeteltiin yhessä, että mitäs nyt tehdään. Se ois yks mitä mä toivoisin siirtäväni tähän päivään. Se niinkun yhdessä ihmettelyyn, et mitäs nyt tehdään, kun nyt jokaisen kanssa vaan mennään sitä omaa polkua.
No toki hyvä se, että mitä sillä polulla tehdään, mut just se mitä Tekin puhuit, et siinä niinkun porukalla sit yhdessä ihmeteltäis et mitäs nyt tehdään.
Tiina: Huomaan sen, että mulla tulee ne omat oivallukset silloin kun mä oon täältä pois. Et ne tulee kotimatkalla tai viikonloppuna tai aamulla tai illalla. Et ne ei tuu täällä kun oot siinä keskiössä siinä. Et pieni etäisyys, niin naps, tulee idea. Hei tää rakenne niin tehdäänkin tää paljon kehitetään nyt tätä rakennetta täällä ja sen on ihan nyt huomannu, että näin se tapahtuu.
Arja: Kyllä jossain koiralenkillä saattaa yks kaks tullaan.
Tiina: Vesijuostessa mulle tulee useimmiten eniten sitä.
Tarja A: Miten sä kirjaat?
Tiina: Mä muistan jonkun kuningasjutun, mutta se on jännä, että se liikunta. Tähän me tiedetään se kinesteettinen juttu ja sit sä oot siinä etkä pois pääse. Sit se ajatus kun lähtee menee ja se purkaa siellä ja sit tulee et ai niin tää juttu. Se on ihan hienoa.
Tarja A: Ja ton kun on oppinut myös tekemään niin tämmösiä tavoitesuunnitelmakeskusteluja sillä tavalla, että palvelunkäyttäjä käyttää soutulaitetta samalla niin sen on helpompi ikään kuin jotenkin olla kuin istua nojatuolissa ja toinen on siellä lomakkeen ja kynän kanssa vastapäätä. Niin on lähdetty kävelylenkille tai kuntosalille, tai vesijuoksemaan tai jotain vastaavaa missä saunan lauteilla on aika paljon keskusteltu tärkeitä asioita meidän palvelunkäyttäjien kanssa. Että on oppinut olemaan joustava siinä, että minkälaisissa tilanteissa.
Lisbeth: Mut mä palaan vielä siihen ekaan kysymykseen. Just se, että mikä mun mielestä se on myös yks meidän työn suola on se, että me ollaan saatu itse olla mukana tekemässä sitä ympäristöä. Ja mun mielestä se on aina ollut osa Niemikotisäätiön toimintaa, koska meillä on ollut niin pieni se hallinto.
Katja: Tässä jaksossa kuulimme, miten pitkä kokemus rakentuu tuhansista kohtaamisista, onnistumisista, virheistä ja yhteisestä matkasta ihmisten kanssa. Vaikka työ ja yhteiskunta muuttuvat, monet työn ydinasiat näyttävät säilyvän samoina: luottamus, kuunteleminen ja toivo. Seuraavassa ja samalla viimeisellä viimeisessä jaksossa katsomme tulevaisuuteen ja pohdimme, miltä mielenterveystyö ja Niemikotisäätiö näyttävät seuraavina vuosikymmeninä.
