Oli taas aika WKND-festarille, ja taas internet loihti eteeni mahdollisuuden tehdä työkeikkaa pikaruokapisteessä siellä. Joten ei muuta kuin matkaan kohti Kalasatamaa, missä festarialue tänä vuonna sijaitsi. Oli jotain vanhaa (jotkut työkaverit ja pomo), jotain uutta (toiset työkaverit ja esiintyjät), jotain hankittua (uusi huivi päähän, tätä tarkoitusta varten ostettu) ja jotain kaikenkirjavaa (festarikansa).
Kaikenkirjavaan mahtuu hyvin sekaan mukaan, minkä tulin huomaamaan, ja rutiinit viime vuodelta tekivät itse työnteosta huomattavasti helpompaa. Eli oli hyvä fiilistellä ravaamisen ohessa, mitä tämän vuoden festari merkitsi minulle. Tunsin hyvää mieltä touhuamisesta, nautin osasta musiikkitarjontaa, tykkäsin työkavereiden kanssa porisemisesta. Tuntui, että olen elämässä kiinni.
”We must all love each other, no matter, what colour”.
Nämä olivat viimeiset sanat, jotka kuulin esiintymislavalta perjantai-iltana suunnatessani päivän jälkeen kotiin.
Ne kantoivat yli lauantai- illan työrupeaman, pettymyksen pääesiintyjän peruuntumisesta, kaoottisen tunnelman. Johtolankana se, miten tärkeää on tykätä siitä kanssakulkijasta, olipa tausta mikä tahansa. Ja se on mahdollisuus, se on mahdollista. Nyt, WKND-festivaalilla ja tulevaisuudessa.
