Olin tovi sitten Suomalaisten sosiaalipsykiatristen yhteisöjen keskusliiton (SSYK) koulutuspäivillä Kotkassa, ja siellä oli esitystä pitämässä Karoliina Ahonen, joka on tehnyt väitöskirjan Suomalainen mielenterveyspolitiikka: Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi (2019).

Ahonen tarkasteli väitöskirjassaan mielenterveyspolitiikan kehittymistä lähtien siitä, kun 1980-luvulla alettiin purkaa mielisairaaloita perustellen muutosta ihmisoikeuksien vahvistamisella. Ahonen halusi selvittää miten ihmisoikeuksia pyrittiin kehittämään, miten kehitystä toteutettiin ja miten sitä seurattiin. Ahosen väitöskirjasta käy ilmi, että ihmisoikeuskysymys unohtui vuosikymmeniksi ja pääpaino oli ennaltaehkäisyssä, tasa-arvoisissa palveluissa sekä alussa avohoidon kehittämisessä. Kuten kaikki tiedämme, 1990-luvun lama aiheutti sen, että avohoito ei kehittynyt tarpeeksi nopeasti suhteessa sairaalapaikkojen vähentämiseen resurssileikkausten vuoksi. Ahosen mukaan ihmisoikeuspolitiikan puuttuminen johtaa yhteiskunnalliseen hylkäämiseen. Vakavasti sairaat ovat jääneet työelämän ulkopuolelle, mikä johtaa köyhyyteen ja syrjäytymiseen. Tähän ihmisryhmään liittyy myös hoitamattomuutta, rikollisuutta, päihteitä ja asunnottomuutta. 

Yle uutisoi 14.11.2022 Essi Markkulan kirjoittamassa artikkelissa siitä, että osastopaikkojen vähentämisen myötä mielenterveyspotilaat on siirretty asumispalveluihin. Uutisen mukaan avohoidon palveluja ei ole pystytty lisäämään samassa suhteessa kuin mitä sairaalapaikkoja on vähennetty. Oulun yliopiston väitöskirjatutkija Erfan Jahangiri kertoo uutisessa, että yhteiskunnan tasolla muodostettu asumispalvelujärjestelmä kuulostaa hyvältä vakavista mielenterveyshäiriöstä kärsivien tukemiseen, mutta tämän toimivuutta ei ole varsinaisesti tutkittu. 

Erfan Jahangirin ja Greta Kanniston (2022) tutkimuksen tarkempi tarkastelu kertoo, että tutkimuksessa on selvitetty eri tasoisten asumispalveluiden käyttöä vuosina 2006–2018. Selvityksessä kävi ilmi, että asumispalvelujen kasvu kokonaisuudessa on hidastunut, mutta kevyimmän asumispalvelun muoto, tuettu asuminen, on jatkanut kasvuaan. Avohoito erikoissairaanhoidossa on lisääntynyt vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana ja jos verrataan sairaalapaikkojen vähenemiseen, on sen käytön kasvu ollut merkittävästi hitaampaa. Tutkimuksessa todetaan, että nykyisen järjestelmän ongelma on siinä, että se tarjoaa kaikille samaa palvelua. Tämä johtaa epätarkoituksenmukaiseen palvelunsaantiin, sekä siihen, että osa kuntoutujista jää kokonaan vaille tarvitsemiaan palveluita. Tutkijat toteavat, että toipumisorientaatioajatuksen kehittyminen ja lisääntynyt käyttöönotto palveluissa on parantanut palveluiden laatua ja kohdentuvuutta, mutta lisätietoa siitä, miten kuntoutus vaikuttaa ja millainen on asumispalveluissa asuvien terveydentila, tarvitaan runsaasti. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että mielenterveyspuolella asumispalveluiden kuntoutus perustuu enemmän käytännössä hyviksi havaittuihin tapoihin, kuin tutkittuun tietoon.  

Ihmisoikeuksien toteutuminen mielenterveystyössä on ehdottomasti tärkeä teema ja vaatii yhteiskunnallisella tasolla panostusta ja resursseja. On myös totta, että mielenterveyshoitotyön asumispalveluiden vaikuttavuudesta ei ole juurikaan tutkimuksia. On todennäköisesti paikkaansa pitävää, että monissa paikoissa kuntoutus perustuu ainakin jossain määrin mutuun, mutta omalla työhistorialla en voi allekirjoittaa tätä paikkaansa pitäväksi Niemikotisäätiöllä. 

Olen työskennellyt jo opintojen aikana vuodesta 2015 erimittaisissa sijaisuuksissa Niemikotisäätiön asumispalveluissa. Valmistuttuani joulukuussa 2017 aloitin työt SKARPPI asumisvalmennuksessa. Kaiken kaikkiaan olen ollut viidessä eri yksikössä asumispuolelle, sekä lisäksi tehnyt keikkahommia Niemikotisäätiön yöpäivystyksessä. Voin siis hyvällä omallatunnolla sanoa, että minulla on kattava näkemys eri yksiköiden tavasta tehdä ja toimia. Huomionarvoista on se, että missään työskentelemässäni yksikössä en ole koskaan joutunut kokemaan eettistä kuormitusta. Oma ammattietiikkani on vahvaa ja olen aina kokenut saavani työskennellä tavalla, jonka jälkeen peiliin katsominen ei tuota haasteita. 

Yksiköissä on myös runsaasti tutkimukseen perustuvia työkaluja ja malleja toimia; muutamia mainitakseni motivoiva haastattelu, arvostava keskustelu, sekä tietysti koko Niemikotisäätiön viitekehyksenä toimiva toipumisorientaatio. Henkilökuntaa on aina koulutettu lisää eri menetelmiin ja asiantuntijuus on monipuolista esimerkiksi päihdetyössä, neuropsykiatrisissa haasteissa ja mielialahäiriöiden hoidossa. Tutkittuun tietoon perustuvia menetelmiä käytetään myös ahdistuksen ja dissosiaatiohäiriöiden hallinnassa, sekä annetaan psykoedukaatiota useisiin eri mielenterveyden sairauksiin ja haasteisiin. Olen saanut työskennellä työryhmissä, joissa on aina ollut vahva näkemys siitä, miten ihmisiä tulee kohdata ja tukea. Toipumisorientaatio tuli viralliseksi viitekehykseksi vuonna 2017, mutta jo 2015 ensimmäistä kertaa Niemikotisäätiölle tullessani termi ja siihen kuuluva työtapa tulivat tutuiksi. 

Lähdin keväällä 2022 työlomalle, tarkoituksenani olla vuosi poissa. Työnantaja oli suuri kaupunki ja sen sosiaali- ja terveysala, ja vaikka olinkin varautunut erinäisiin puoliin, joita tällaisen työnantajan palveluksessa voi tulla – verrattuna pienehköön voittoa tavoittelemattomaan säätiöön – yllätyin silti. Enkä positiivisesti. Jo alussa oli selvää, että mittava byrokratiakoneista hidastaa ja ajoittain jopa estää hyvän työn tekemistä. Vaikka ymmärränkin, että tietynlainen kontrolli ja valvonta on erittäin tarpeellista, ei isompi koneisto yleensä tarkoita parempaa.

Melko pian huomasin, että työt tulivat kotiin. Koin, etten ollut voinut tehdä työtäni tavalla, jota ammattietiikkani vaatisi, ja se vaivasi. Työ tuli uniin, oma avuttomuus ja vaikutusmahdollisuuksien puute alkoivat turhauttaa. On käsittämätöntä miten nopeasti kokemus siitä, ettei oma työ ole eettistä, voi ihmistä kuormittaa. Havahduin tajuamaan, etten ollut ikinä aiemmin joutunut painimaan näiden asioiden kanssa sote-alalla työskennellessäni.

Alle viiden kuukauden jälkeen päätin, etten halua tehdä töitä niin, että joudun päivittäin kyseenalaistamaan tekemäni työn eettistä laatua. Niinpä palasin suunniteltua aiemmin Niemikotisäätiölle Valtti Valmennukseen työvalmentajaksi. Jo parin päivän jälkeen edellisen työn eettinen kuormitus keveni, olo oli kuin olisi kotiin tullut. Tajusin eläneeni Niemikotisäätiö-kuplassa monta vuotta enkä ollut osannut edes ajatella, että voisi olla työpaikkoja, joissa hommia tehdään vain, koska joku on käskenyt ne tehdä; miettimättä sen tarkemmin, mikä on tarkoitus ja tavoite, ja miten ne saavutetaan tinkimättä asiakkaiden oikeuksista ja yksilöllisistä tarpeista. Nyt palattuani Niemikotisäätiölle osaan arvostaa aivan eri tavalla työkulttuuriamme. Sitä, miten meitä työntekijöitä tuetaan siinä, että voimme tehdä työmme hyvin, sekä sitä, miten palvelunkäyttäjämme kohdataan ja otetaan oikeasti mukaan suunnittelemaan ja kehittämään toimintaamme. 

En väitä, etteikö tavassamme tehdä työtämme ole mitään parannettavaa tai kehitettävää – se olisi paitsi ylimielistä, mutta myös naiivia. Väitän kuitenkin, että olemme aina tehneet työmme niin hyvin kuin mahdollista sen hetkisten tutkimusten, tietojen ja resurssien mukaisesti. Me myös kehitämme itseämme ja yksiköitämme koko ajan, kuunnellen myös kuntoutujien toiveita, kohdentaen palvelujamme nimenomaan tarpeeseen vastaamaan.

Vaikka koko Niemikotisäätiöstä ei vielä ole vaikuttavuustilastoja, on esimerkiksi SKARPPI asumisvalmennuksesta muutaman vuoden takaa jo tehty tilastointia muun muassa siitä, miten tuotettu palvelu vaikuttaa kuntoutujien sairaalapäiviin sekä minkä tyyppiseen asumismuotoon ihmiset asumisvalmennuksesta lähtevät. Tulokset olivat hyviä ja osoittavat sen, että hyvin tehdyllä työllä voidaan avohoidossa vaikuttaa positiivisesti kuntoutujien elämänlaatuun ja myös yhteiskunnallisella tasolla monipuolisesti.

Paras näyttö vaikuttavuudesta on kuitenkin palvelunkäyttäjiltä saadut ohimennen annetut positiiviset kommentit jo eteenpäin lähdettyä tai vielä matkan varrella oltaessa. Ne kertovat kaiken tarpeellisen ainakin siitä, miksi tätä työtä tehdään ja että sitä tehdään yksilön elämään positiivisesti vaikuttavalla tavalla.

Jatketaan siis yhdessä kehittymistä, unohtamatta ihmisoikeuksia, mutta muistaen, että riippumatta sen hetkisestä mielenterveyspolitiikasta, on meillä Niemikotisäätiöllä hommat ihan mukavasti hallussa. Tässä kuplassa on ihan hyvä olla ja tehdä työtä. 

Satu Rintala, 11/2022.

Lähteet: 

  • Ahonen, Karoliina 2019. Suomalainen mielenterveyspolitiikka: Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/307820/SUOMALAI.pdf?sequence=1&isAllowed=y
  • Jahangiri, Erfan & Kannisto, Greta & Hakko, Helinä & Riipinen, Pirkko & Räsänen, Sami 2022. Assisted Living in Relation to Use of Psychiatric Inpatient and Outpatient Care – A 23-year Time-trend Analysis of National Indicators from Finland. 
  • Markkula, Essi 2022. Mielenterveyspotilaat on siirretty asumispalveluihin, kun osastopaikkoja on vähennetty – tutkija: ”Kukaan ei ole tutkinut, toimiiko tämä vai ei”. Yle uutiset: Mielenterveys. https://yle.fi/a/74-20004542