Taiteilemaan, luomaan!

Moi kaikki – taiteenkin – ystävät! 

Ensin asiaa meistä amatööreistä, minkä minulle valaisi läppärini googlettamalla….

“Sanana amatööri perustuu latinan verbiin amare, rakastaa. Tästä johdettu amator, kirjaimellisesti “rakastaja”, viittaa siihen, että amatööri voi suhtautua intohimoisesti (ammattilaista intohimoisemmin) kiinnostuksensa kohteeseen, harrastukseen”.

Niin, rakkaudesta taiteeseen, loihti eräs ystäväni ennen muinoin sanoman. Joskin itse en lähtisi massoittamaan, merkitsemään sitä, ovatko amatöörit intohimoisempia suhteessa harrastukseensa, kuin ammattilaiset työhönsä taiteessansa. Mutta määritelmä amatööristä on kuitenkin kaunis ja melkolailla paikkansa pitävä. Itseni kohdalla koen niin. 

Kuvan tekeminen on puhdistava kokemus. Kyllä se luomisprosessissa tunteita, ajatuksia, oivalluksia herättää. Samoin toisten taiteilijoiden työt. Sain heiltä, heidän töidensä kautta, kaikkea ilon ja surun väliltä. Ne kiteyttivät ajatuksia, lohduttivatkin. Kiitos siitä teille kaikille!!! Ennen näyttelyn näkemistä pelkäsin, tulenko kateelliseksi. En tullutkaan, pienen “alku puristuksen” jälkeen. Kaikilla oli oma persoonallinen tyylinsä, henkilökohtainen ote. Koin ennemminkin: me tehtiin se! Tietenkin Niinan “pienellä palvelulla”, eli itse ei tarvinnut tehdä mitään näyttelyn aikaansaamiseksi, ainoastaan taiteilla. Iso kiitos siitäkin Niina!

Se, että harrastelija saa töitänsä esille, sieltä tauluja täyteen tuupatusta kellarikomerostansa, on harvinaista herkkua. Ei ole montaakaan ilmaista näyttelytilaa, saati sitten sitä “nimeä” tai rahaa toteuttaa unelmaansa näyttelystä. Se tuo rohkeutta jatkaa ja etsiä, mihin ihmeeseen näitä vielä näytille saisi. Ja ennen kaikkea, saa rohkeutta nimenomaan jatkaa taiteen tekemistä! Se tavallaan aiheuttaa jo ihan ylpeyttäkin, kun tuotokset on tuotu toisten katsottavaksi. Vältin kuitenkin “juuri ja juuri” suuruudenhulluuden enkä odottanut Ars Fennica -palkintoa tauluistani… Käyn kyllä taidemuseoissa, mutta oli jännää nähdä, miten kaikkien työt, omanikin, kävivät kuvina vuoropuhelua katsojan kanssa erottuen omina persoonina, tekijöinä. On merkityksellistä ja jännittävää laittaa omien tunteiden henkilökohtaiset tuotokset muiden nähtäväksi. Herättääkö työni mitä? Tavoittaako katsoja/kokija kuvani kautta tunteita, oivalluksia, jotain? Sitä on jotenkin paljas ja haavoittuvainen silloin. Silloin asettaa näytille osan itseään. Mutta kyllä se useamman sydämen lisälyönnin arvoista jännittävyydessään on. 

Olisi kyllä mukavaa saada enemmän palautetta ja mielellään rakentavaa sellaista. Sitä käy vuoropuhelua itsensä kanssa tauluja tekiessä (–tietenkin. Näet hullut kuulemma puhuvat ja nauravat yksin. Sen verran huumorintajua löytyy minultakin, että on ihanaa repeillä nauruun oikein kunnolla ajatusteni jälkeen -yksinkin!). Mutta palaute on mielestäni tärkeää ja tukee työskentelyä, harrastamista. Tai sitten nyt vain ruikutan kehuja… No, eipä nekään kenellekään pahitteeksi ole. Ja näin näyttelyn kautta palautetta on edes mahdollista, kellarikomeroon verrattuna, saada.

Siis kuulkaa ihmiset – TAITEILEMAAN, LUOMAAN! Ihan arjessakin. Laittaa vaikka sen punapippurin ruuassa keskelle lautasta.

Kaikkea Hyvää 
Kaikille, 
Outsidereille,
Amatööreille,
Kaikella Rakkaudella,

Anu