Pro Lapinlahti mielenterveysseura ry täyttää siis 35 vuotta ja järjestää sen kunniaksi luentosarjan, kolmiosaisen. Torstaina 30.3. oli ensimmäinen ja luennoitsijana toimi Kristian Wahlbeck, psykiatri, psykoterapeutti ja Lapinlahden Lähde Oy:n hallituksen puheenjohtaja. Luennon aiheena oli mielenterveyspalveluiden nykytilanne ja miksi palveluiden tarve on kasvanut ja mitä sille voisi tehdä. Tilaisuus oli keskustelumuotoinen, mikä oli mukavaa, sai sanoa ainakin joitain mielessä olevia pointteja. Harmillisesti kuitenkin aika meni nopeasti ja asiat tuntuivat jäävän vähän kesken, ei ihme, olihan aihe niin laaja, siitä olisi voinut puhua vaikka monta sataa tuntia 🙂
Kerron ensin luennon sisällöstä lyhyesti ja sen jälkeen omia ajatuksiani näihin aiheisiin liittyen vapaamuotoisesti. Mielenterveyspalveluiden tilanne on huono tai todella huono. Siinä ei toteudu edes lakisääteisyys, eli se mitä pitäisi vähintään saada lain mukaan. En kyllä tiedä mikä sakko siitä tulee ja kenelle kun sitä ei toteuteta, mikä virka siis lailla on. Hoitoon pitäisi päästä viimeistään kuuden kuukauden kuluessa, alaikäisten kolmen kuukauden kuluessa. Iso joukko ihmisiä on jäänyt tämänkin ulkopuolelle.
Wahlbeck painotti ennaltaehkäisyn merkitystä. Suomi laittaa suunnilleen miljardin vuodessa mielenterveyspalveluihin. Se on kuitenkin vain kuusi prosenttia siitä summasta mikä julkiseen terveydenhuoltoon laitetaan. Se on vähäinen määrä verrattuna moneen maahan, Ranskassa vastaava luku on 15 % ja Norjassa 14. Suomessa sairauslomiin ja työkyvyttömyyseläkkeisiin, jotka johtuvat mielenterveyssyistä, menee kuitenkin 11 miljardia vuodessa. Ja niistä miljardeista valtaosa menee erikoissairaanhoitoon, 73 %, ja vain 19 % perusterveydenhuoltoon. Wahlbeckin mielestä suhdeluku pitäisi olla toisinpäin, eli perusterveydenhuoltoon tulisi laittaa valtaosa rahoista. Se tarkoittaisi esim. lyhytterapian parempaa saatavuutta terveyskeskuksissa. Eli oman jaksamisen kanssa kamppaileva tai jonkun kriisin kohtaava voisi saada esimerkiksi 5-10 käynnin keskusteluapujakson terveyskeskuksessa, nopeammin ja matalammalla kynnyksellä kuin nykyään. Tuo on tietysti ehdottoman hyvä idea. Minulle kuitenkin jäi epäselväksi miten se vaikuttaisi erikoissairaanhoidon tai vaikka sairaalapaikkojen tilaan. Heräsi myös ajatus, auttaisiko se 5-10 keskustelukäyntiä todella ennaltaehkäisemään erikoissairaanhoitokontaktin tarpeen.
Sairauslomat ja työkyvyttömyys mielenterveyssyistä ovat selkeässä kasvussa, varsinkin vuodet 2010-2022, kasvua on varsinkin nuorten naisten keskuudessa. Heikko panostus ennaltaehkäisyyn, pitkät jonot niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin nousivat keskeisiksi asioiksi. Usein ei ole resursseja edes muuhun kuin määrätä lääkkeet.
Luennolla keskityttiin enemmän lievästi oireileviin tai jopa vain mielenterveyden hoitamiseen. Ei niinkään pitkään tai vaikeasti oireileviin tai esimerkiksi päivystyksen tilaan ja sairaalapaikkojen vähyyteen. Nyt kerron omia ajatuksiani näihin aiheisiin liittyen.
Mielenterveyspalveluiden tila on oman kokemukseni mukaan huono. Erikoissairaanhoidossa eli poliklinikoilla jonot ovat todella pitkiä ja yhdellä sairaanhoitajalla on kohtuuton määrä potilaita, 70-80 kerrallaan! Eihän siinä voi edes muistaa kaikkien nimiä. Henkilöt, jotka erikoissairaanhoidon piiriin kuuluvat, ovat luonnollisesti vaikeasti oireilevia, hoidon pitäisi olla tiivistä. Nyt se on suunnilleen kerran kuukaudessa. Olin itse ilman nimettyä omahoitajaakaan yli puoli vuotta! Työntekijät vaihtuvat tiuhaan, osa vaihtaa työpaikkaa ja irtisanoutuu. En ihmettele. Miten tuollaisessa työssä voi itse pysyä järjissään. Se ei ole inhimillistä hoitajille eikä potilaille. Kerran kuukaudessa vastaanottoaika on myös melko tyhjän kanssa. Siitä saa vaan aivan pintaraapaisun asioihin. Olen vuosien aikana miettinyt monta kertaa, että olisi jopa helpompi olla ilman, koska silloin ei tarvisi kestää nähdä hoidon huonoa tilaa ja sitä ettei saa sitä mitä tarvisi.
Sairaalapaikkojen vähentäminen on toinen asia. 1980-luvulla alettiin perustaa huomattavasti enemmän kuntoutumiskoteja, ajatuksena että monen kuukauden tai vuoden pituiset sairaalajaksot vähenisivät. Sairaalapaikkoja siis vähennettiin huimasti, jopa kolmasosaan. 2000-luvulta lähtien ajatuksena on taas ollut myös kuntoutumiskotien alasajo vähitellen. Sairaalapaikkoja vähennetään myös entisestään ja niiden vähyys on nyt aika äärimmäistä.
Hehkutetaan kuinka on hienoa, että avohoidon avulla pärjätään ja sinne laitetaan lisää resursseja. Tuollaisen kommentin laukova ei mielestäni tiedä todellisesta tilanteesta juuri mitään. Ai avohoidon avulla pärjätään? Ai laitettu lisää resursseja sinne? Missä ne resurssit sitten näkyvät? Onko kerran kuukaudessa aika erikoissairaanhoidossa tarpeeksi ja hehkuttamisen arvoinen asia? Avohoitoon ei tosiaan olla pystytty laittamaan lähellekään tarpeeksi resursseja. Yksi iso ja huono käännekohta oli 1990-luvun lama, johon avohoidon kehitys tyssäsi. Sen jälkeen mielenterveyspalveluihin käytettävät resurssit eivät ole enää palanneet tasolle, jota ne olivat ennen lamaa. 90-luvulla masentuneisuudesta kärsivien määrä kasvoi myös räjähdysmäisesti, mikä ruuhkautti palveluita.
Avohoidon tarkoitus oli alunperin hyvä, sitä alettiin kehittää 70-luvulla, ajatuksena että kaikista vaikeimmin oireilevatkin voisivat viettää mahdollisimman normaalia elämää, eikä tarvisi asua sairaalassa. Ajateltiin, että avohoidon avulla voitaisiin jopa käydä töissä ja kaikista vaikeimmin oireilehtiville luotaisiin suojatyöpaikkoja, joiden avulla kuntoutua. Tuo kuulostaa kyllä todella kaukaiselta asialta. Oman näkemykseni mukaan tuetun työn laita on todella heikko nykyään. Lisäksi kun monet työtehtävät ovat muuttuneet digitalisoitumisen ja koneistumisen myötä, hyvää tekeviä ja kuntouttavia töitä on ylipäätään aika vähän enää edes olemassa kuten vaikka pihatyöt. Moni työ vaan lisää oirehdintaa, koska on liian kiire ja työn luonne muutenkin epäluonnollista ihmiselle, esimerkiksi kassalla istuminen. Olisi mielestäni hyvä, että tuettua työtä olisi huomattavasti nykyistä enemmän tarjolla, se olisi hyvin järjestetty ja siitä saisi myös jonkun verran rahaa, voi säästää johonkin hankintaan. Oikeanlainen työ kuntouttaa.
Viime vuosikymmeninä avohoidosta on kuitenkin alkanut tulla vain säästämisen tapa. Avohoitojärjestelmä ei ole lähelläkään sellaista, millainen se olisi toimivana, kuntoutujaa ja lopulta myös yhteiskuntaa palvelevana. Nyt elämme tilanteessa, jossa kriisissä on sekä sairaalahoito, kuntoutumiskodit että avohoito. Pala palalta on menty alaspäin.
Osalle ihmisistä väliaikainen asuminen kuntoutumiskodissa on välttämätöntä ja tärkeää. Sairaalajaksot, lyhyet ja toisinaan pidemmät, ovat tai olisivat monelle välttämätöntä ja tärkeää. Nuo kummatkin olisivat mielenterveyskuntoutujan oikeus. Oikeudet eivät kuitenkaan toteudu.
On tyhmää edes väittää muuta. Se on asia erikseen miten parantaa kuntoutumiskotien ja sairaalajaksojen tehokkuutta, siis hyötyä jonka potilas saa eteenpäin menoa ajatellen. Usein häiriöt ja sairaudet ovat kehittyneet monien vuosien, jopa vuosikymmenten saatossa. Ei voi odottaa, että parin viikon sairaalajakso tai puolen vuoden asuminen kuntoutumiskodissa tekisi ihmeitä. Voi kuitenkin miettiä, missä tilassa nämä henkilöt (itseni mukaan lukien) olisivat, jos vaikka kuntoutumiskoteja ei olisi. Veikkaan että valtaosa merkittävästi huonommassa tilassa ja sellaisessakin, joka ei ole inhimillistä. Kuntoutuminen vie myös aikaa ja tuen olisi oltava oikeanlaista.
Kuntoutumiskoteihin ja sairaalajaksoihin on liitetty passivoituminen ja ns. laitostuminen eli oman aloitteellisuuden väheneminen. Ne ovat oikeita ongelmia, mutta ratkaisu ei ole niiden tukimuotojen poistaminen ja alasajo. Vaan niitä pitäisi kehittää toisenlaisiksi. Siihen voisi kuulua esim. oikeasti tarkkaan tehty kuntoutumissuunnitelma, jonka toteutumista seurattaisiin ja arvioitaisiin vaikka kerran kuukaudessa. Tavoitteet voisivat olla pieniäkin. Myös viikko-ohjelma. Usein tuollaiset asiat vaikuttavat jäävän vähän puolitiehen. Niihin asukkaalla on oltava oma motivaatio. Motivaation löytymiseen voi kuitenkin mennä vähän aikaakin, eikä voi odottaa kaikilta yhtä nopeaa edistymistä. Kuntoutumiskoditkaan eivät tietenkään kaikille ole hyväksi tai osuvia. Mutta suurelle joukolle ovat. Se, miten sitä tukea käyttää tai onnistuu käyttämään, on oleellinen asia.
Kuntoutumiskodeissa ohjaajilla ei saisi olla liian kiire. Henkilökunnan pitäisi pysyä mahdollisimman samana, jotta syntyy jatkumoa asukkaan ja ohjaajan välille. Kuntoutumiskodissa olisi myös oltava selkeät käytännöt ja säännöt. Muunlainen toiminta ei ole hyväksi ja tekee karhunpalveluksen. Asukkaita ei saa nähdä liikaa diagnoosien kautta, diagnosointijärjestelmä on muutenkin keinotekoinen ja uskon että siitä on loppupeleissä enemmän haittaa. Ketään ei saisi pitää menetettynä tapauksena, kaikilla on toivoa, oikeanlaisen ja vahvan tuen avulla siirtyä takaisin itsenäiseen asumiseen. Nykyvointi pitää sanoittaa rehellisesti ja auttaa hahmottamaan mihin tällä hetkellä pystyy. Painottaen että se ei tarkoita että myöhemmin ei muuhun pystyisi.
Lääkkeisiin liittyen olisi paljon ajatuksia, kärkkäitä ja kritisoivia, ne taidan jättää kuitenkin tällä kertaa sivummalle, mutta lääkkeiden haittavaikutukset ovat arveluttavia ja itse en halua mitään lääkettä käyttää, koska ei ole ikinä tullut enempää hyötyjä kuin haittoja. Sen takia olen saanut kymmeniä ja kymmeniä kertoja kuulla olevani hoitokielteinen, “ei yhteistyössä”, “ei motivaatiota”.
Kuntoutumiskoteja ei saa ajaa alas! Sairaalapaikkoja pitää lisätä huomattavasti. Päivystys on vielä asia erikseen, sen tila on niin järkyttävä, että siitä en kirjoita tässä kovinkaan pitkään. Se on niin raskas ja epäinhimillinen asia, valtaosa ei edes tiedä sen tilaa eikä uskoisi todeksi jos kuulisi niitä järkyttäviä tarinoita ja laiminlyöntejä mitä siellä tapahtuu päivittäin. Jos päivystykseen ylipäätään uskaltaa mennä, odottamisaika on yleensä 5-7 tuntia, kuullaakseen lääkärin sanat “ei tarvetta sairaalahoidolle”, kun sille aivan selkeästi olisi. Potilaita ei uskota ja vähätellään. Mikä Suomessa olisi epäinhimmillisempää kuin tämä? Apua pyytävän ja itsetuhoisen kotiin käännyttäminen, jopa keskellä yötä. Kun yhteiskunta ei auta edes kaikista vaikeimmassa ääritilassa olevaa, mitä se tekee sen henkilön luottamukselle yhteiskuntaa kohtaan? Mitä jatkuva hoitamatta jättäminen tekee? Oireiden pitkittymistä, häiriöiden ja sairauksien kroonistumista, osallisuuden puutetta, syrjäytymistä, yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä, arvottomuutta, vihaa, epäluottoa yhteiskuntaan, tunteen ettei kuulu siihen enää. Silloin myös tunne omasta vastuusta yhteiskunnan hyväksi vähenee.
Se jos ja kun tukea ja hoitoa ei saa tarpeeksi, ei tarkoita että ei voisi kuntoutua. Mutta mielenterveyspalveluiden huonon tai todella huonon tilan vuoksi moni joutuu kokemaan sellaista mitä ei pitäisi joutua kokemaan. Sitä ei ehkä moni “tavallinen” ihminen edes osaa kuvitella.
Vaikeista mielenterveyden häiriöistä aktiivisesti toipuminen vastaa mielestäni kokopäivätyön vaativuutta ja niistä eteenpäin pääsy on iso voimavara ja vahvuus. Miten moniulotteisesti asioita näkeekään ja miten ihan tavallisia asioita osaa arvostaa.
Ei anneta surkean resurssoinnin pilata elämää ja katkeroittaa. Niitä ei pidä kuitenkaan sulkea pois silmistä ja tosiasiat on sanottava ääneen ja tuotava tietoisuuteen. Asiaankuuluva tuki ja hoito, myös pitäen kiinni laista, olisi tosiaan jokaisen oikeus. Oikeudenmukaisuuden esillä pitäminen.
Kaikilla on oikeus ja velvollisuus yrittää parastaan ja uskaltaa. Kolmannen sektorin toimijat, kuten Niemikotisäätiö (ja muut järjestöt ja säätiöt), ovat ensiarvoisen tärkeitä varsinkin tällaisessä terveydenhuollon tilassa. Ne paikkaavat sitä jälkeä, minkä hoitamattomuus jättää. Se ei kuitenkaan saisi olla niin. Hoidon tehtävä on oireiden ja sairauksien hoitaminen. Kolmannella sektorilla olisi oma tehtävänsä ja sen pitäisi saada keskittyä vain siihen.
Avohoidosta kannustetaan menemään päivystykseen ja päivystyksestä avohoitoon. Tuettua asumista, kiireellisessä akuuttivaiheessa, joutuu odottamaan yleensä 1-2 vuotta.
Sanon nyt pari asiaa, jotka mielestäni vaikuttavat lisäävän mielenterveysongelmia ja häiriöitä. Huonot elintavat, kasvuympäristö, maailman kehitys. Teknologian käyttö on kasvanut räjähdysmäisesti, sitä kautta tavallinen liikkuminen on vähentynyt. Yöunet jäävät ihan liian vähäisiksi, sitä kautta syöminen epäterveellisempää, myös jatkuva kiire työelämässä saa himoitsemaan epäterveellistä ruokaa tai herkkuja. Aika monen ruokavalio on myös ravinneköyhää, eikä saa mitä tarvisi (esim. kala, oliiviöljy, pähkinät, kasvikset laajasti, marjat, mielellään sisäelimiä). Suositellaan että söisi paljon viljoja, kasviproteiinin lähteitä ja ei paljoa rasvaa. Tuollaisesta puuttuu kaikki oleellisin. Ihmisen on tarkoitus liikkua pitkin päivää ja hikiliikunta on tärkeää. Aiemmin kova sykkeen nousu oli merkki vaarasta (metsästäminen) ja kun se oli ohi, oli taas turvassa. Jos ei tee kovaa hikiliikuntaa, taistele ja pakene -signaalit vääristyvät ja ahdistus nousee milloin mistäkin. Liputan elintapojen puolesta, kuitenkin jotta niitä pystyy edes jonkun verran toteuttamaan on oltava tietynlaisessa psyykkisessä voinnissa. Ei voi vaatia sairauden vaikeassa vaiheessa olevaa vain menemään lenkille tai syömään terveellisesti. Se sairauden vaikea vaihe on merkki, oireilua, silloin usein tarvitsee levätä ja koota ajatuksia. Kuitenkin olisi hyvä tunnistaa milloin on aika mennä eteenpäin ja vähän puskea tai lievästi pakottaa itseään tekemään asioita. Olisi hyvä jos enemmänkin painotettaisiin sitä, että kuntoutuminen vaatii paljon työtä, ajatustyötä ja konkreettista työtä. Se ei todellakaan tapahdu itsestään ja ajan myötä. Usein ajan myötä helpottaa kyllä, mutta se vaatii aktiivista otetta ja pitkäjänteistä työtä. Mitään valmista kaavaa ei ole vaan se on löydettävä itse. Lääkkeet ja terapia eivät todellakaan ole ainoat ja ainoa toimiva pari toipumiseen. En ole käyttänyt kumpaakaan, mutta edennyt silti aivan merkittävästi. Tuetusta asumisesta olen kyllä hyötynyt todella paljon ja se on ollut pelastus, en rehellisesti osaa kuvitella missä tilanteessa muuten olisin. Terapiaan haluaisin, mutta sitä ei myönnetä koska “ei ole tarpeeksi vakaa tilanne” (tilanteeni huomattavasti parempi kuin vaikka kaksi tai viisi vuotta sitten). Tuntuu harmilliselta, että moni työssä käyvä tai opiskelija saa terapiaa, vaikka paljon lievempi tilanne. Se johtuu kuitenkin siitä, että työssä käyvät yritetään pitää työkykyisinä kustannusten takia ja sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Minulle suositeltiin terapiaa ensimmäisen kerran jo seitsemän vuotta sitten.
Myös ehkä tietynlainen selkeyden puute ja raamien/rajojen puute lisää oirehdintaa. Oman näkökulmani mukaan monessa perheessä ei enää ohjata lapsia ja nuoria järkevyyteen eikä olla johdonmukaisia eikä tarpeeksi tiukkoja. Koulussa sama linja. Työelämään siirtyminen on vaikeaa ja itsenäistyminen ei sujukaan. Työelämässä ei ole oikein selkeyttä ja niin kouluissa, harrastuksisa kuin töissäkin ihmiset ja ryhmät vaihtuvat tiuhaan eikä oikein mikään ole pysyvää. Nämä ovat mielestäni keskeisiä asioita, jotka saavat aikaan mielenterveysongelmia, niiden etenemistä ja pitkittymistä.
Voi olla vaikeaa tietää mikä on oikea-aikaista, itse olen ehkä hieman liiankin innokkaasti säntäillyt joka suuntaan ja välillä ehkä vähän liian vaikeaaseenkin, viimeisimpänä kesäteatteriprojekti johon olisi tarvittu ehkä viisi kertaa enemmän valmiuksia kuin minulla nyt. Olen myös hakenut töihin niin henkilökohtaiseksi avustajaksi kuin aamuhyllyttäjäksikin. Kuluneen vuoden aikana olen laittanut ehkä 50 hakemusta, jotka tyssäävät aina viimeistään rehellisyyteeni, esim. kun kerron etten oikein onnistu siivoamaan taustamusiikin kanssa koska on vaikea keskittyä. Se on epävarma palkattava, eikä kukaan palkkaa.
Jatkuvien epäonnistumisien takia olen vihdoin alkanut kuuntelemaan ns. virallisia ihmisiä, kuten ohjaajia, mikä auttaa hahmottamaan tämän hetkisen kapasiteetin ja sopivuuden. Kummasti viikko-ohjelman toteuttaminen on helpompaa, kun ei vaadi liikaa ja mahdottomuuksia itseltään.
Olen todella kiitollinen tuesta, jota sain Niemikotisäätiön asumisyksikössä, se oli minulle merkittävää ja selkeää eteenpäin menoa tapahtui ja onnistuin esim. taas alkaa puhumaan yli viiden vuoden täyshiljaisuuden jälkeen. Nykyään asun kyllä Aspa-säätiöllä koska Niemikotisäätiöllä ei ollut sopivaa tuetumpaa yksikköä. Olen tästäkin tuesta kiitollinen ja se auttaa selkeästi, vaikka vielä jää usein asiat kesken, ei aikaa tarpeeksi.
On myös kokemusta yksityiseltä palveluntuottajalta (esim. Mehiläinen tai Esper Care) tuetusta asumisesta ja se kokemus oli huono. Olen kuullut aika paljon vastaavanlaista ruohonjuuritasolla. Kun intressi on voiton tavoittelu, se tärkein eli asukkaiden auttaminen ja etu saattaa jäädä. Olisipa eri säätiöillä paljon enemmän tuettua asumista tarjolla kuin nykyään. Nuorille aikuisille eli 18-30 vuotiaille kuntoutumiskoteja taitaa olla Helsingissä vain muutamia. Olisipa niitä vaikka 20.
Neuropsykiatriset oireet ja häiriöt ovat tosiaan myös lisääntyneet, en kirjoita niistä nyt sen enempää, mutta täytyy sanoa että adhd:t ovat ehkä kaikista eniten väliinputoajia. Se ei kuulu psykiatrian puolelle eikä vammaispuolelle niinkuin vaikka autismin kirjo. Tunnistamaton ja huonossa tasapainossa oleva adhd voi kuitenkin rajoittaa toimintakykyä ihan samanlailla ja vakavasti, ja sille pitäisi olla omat tukimuotonsa saatavilla.
Nykymaailmassa on kuitenkin kamalasti myös kaikkea ihanaa ja ainakin itse elän mielelläni ja ehkä mieluiten juuri tässä ajassa ❣️ Osa saattaa jopa unohtaa, että itsessä on hyviäkin puolia ja itse asiassa paljon. Omien hyvien puolien tajuaminen ja vaaliminen, sen sijaan että aina keskityttäisiin ongelmiin, on virkistävää ja vahvistavaa. Omien mielenkiinnon kohteiden ja harrastusten toteuttaminen. Sosiaaliset suhteet. Kouluun tai töihin paluu asteittain, sitten kun pystyy. Niin että se ei kuitenkaan sairastuta.
Ei oikein voi ennustaa mihin tulevaisuudessa pystyy, sen näkee sitten. Itse en ole osannut kuunnella tai tajuta muiden neuvoja, vaan ymmärtänyt asiat vasta kun olen oppinut ne kantapään kautta ja aika vaikealla tavalla. Mutta tärkeintä on tämä hetki ja päivä ja metsästäjäkeräilijä on aina metsästäjäkeräilijä.
Nykyisen asumisyksikköni ohjaajalta olen saanut paljon hyvää, eväitä elämään ja eteenpäin menoon. Olen tajunnut ajatuksen ja järjen merkityksen toiminnassa, oman toiminnan ohjaamisen. Olen ollut innoissani näistä asioista. Olen kiitollinen tuetulle asumiselle ja vihainen vallitsevalle tilanteelle, jossa potilaat laiminlyödään. En hirveästi pyörittele näitä mielessäni koska en jaksa enkä ole varsinaista murehtijatyyppiä. Kuitenkin tykkään välillä kirjoittaa.
Tässä keskityin tosiaan nykytilaan ja vähän taustoihin ja korjausliikkeisiin (luennon teemoja). Näistä voisi kirjoittaa enemmänkin, lisäksi kuitenkin myös hyvistä asioista haluaisin kirjoittaa, niitäkin on todella paljon. Kuitenkin huonot asiat, epäkohdat ja oikeuksien rikkominen ovat vakavia asioita, jotka on hyvä pitää esillä.
Esimerkiksi ihan tämänkin jälkeen, kun olin tämän kirjoittanut, eilen sai taas törmätä uutiseen. Nyt Helsingissä Auroran sairaalasta on lakkautettu kokonainen mielialahäiriöosasto. Aiemmin oli siis kaksi, yhteensä 28 paikkaa. Nyt koko Helsingin alueella on enää yksi osasto mielialahäiriöistä kärsiville, kyllä, yksi. Ja koko Helsingin alueella. Suhteutettuna väkilukuun ja tarpeeseen, ei oikein löydy edes sanaa kuvaamaan, järkyttävä on liian lievä sana. Yllätyin myös Mielenterveysseuran suhtautumisesta asiaan. Ei pidetty hyvänä asiana, mutta ainakin osittainen hyväksyntä sille annettiin. Välillä ei tiedä mihin pitäisi luottaa, kyllä kuitenkin maailmassa on paljon mihin ja keihin kannattaa luottaa, vaikka siltä ei aina tunnukaan. En anna toimimattomien ja jopa surkeiden systeemien vaikuttaa liikaa, mutta en niitä hyväksykään ja sanon kyllä suoraan.
Kiertely ja kaartelu ei mielestäni oikein missään muussakaan asiassa auta, vaan konkreettinen toiminta.
Kädestä kiinni, kädestä kiinni, loppuun asti,
ettei olo käy liian painavaksi
Realiteetit on realiteetteja
