Olen jo jonkun aikaa etsiskellyt enemmän ja vähemmän töitä keittiöalalta nettiin tulevien työnhakuilmoituksien kautta. Niinpä into oli suuri, kun huomasin keittiöapulaisen paikkoja olevan tarjolla edm- eli elektroninen tanssimusiikkiin keskittyvällä WKND- festivaalilla. Eipä muuta kuin sähköpostitse hakemusta kyhäämään periaatteella ”lyhyestä virsi kaunis”, arvelin nimittäin hakemuksia tulevan sen verran, ettei tuleva mahdollinen työnantaja jaksa lukea kovin pitkiä lurituksia hakijan erinomaisuudesta. Eli napakka ja positiivinen viesti, jossa kertoo reippaaseen mutta realistiseen sävyyn omasta työkokemuksesta ja HOKKUS POKKUS! Viestiin tuli vastaus, jossa toivotettiin tervetulleeksi töihin perjantai-, lauantai- ja sunnuntai-iltoina avustaen pikaruokakojussa. Kyseessä oli ensimmäinen varsinainen työkeikka kohdallani pitkiin aikoihin jos työharjoitteluja ja kuntouttavaa työtoimintaa ei lasketa.
Ai niin, työstähän maksetaan PALKKAAKIN… siispä verotoimistoon seikkailemaan. Pitkään en joutunut virumaan veroviraston byrokratian pyörityksessä, vaan kun löysin paikan päälle, minua tuli puhuttelemaan työntekijä vähän samaan tyyliin, kuin viime aikoina KELAnkin toimistoissa, että ”Miten voisi olla avuksi?” Ei siis tuntien jonottamista jollekin tiskille vuoronumero hikisessä kädessä mössääntyen… Menin yhdessä hänen kanssaan palvelupisteen tietokoneelle, ja vähän ajan kuluttua hän oli loihtinut printteristä verokortin, jonka verotusprosentti oli 15% pienempi, kuin kotiin kannettu versio olisi antanut ymmärtää.
Työviikonloppu koitti, ja esiliina ja päähine mukanani suuntasin kohti Hietaniemen rantaa, missä festivaali pidettiin. Jännitti niin, että huimasi jaloissa asti, mutta ajattelin sen olevan varmaan varsin samantapaista touhua, kuin nuoruuteni rock-festivaaleilla, joskin musiikkityyli olikin vähän eri. Eli koska selvisin tuhansien ihmisten massoista silloin hurjassa nuoruudessa, selviäisin kyllä tästäkin.
Kojun päällä komeili komeasti MAKKARAPERUNAT. Siellä sitten kiepuin yhdessä nuorien opiskelijoiden kanssa, jotka myös olivat tulleet viikonlopuksi työkeikalle seuraavien 3 illan ajaksi. Me paistoimme ja pilkoimme, hyörimme ympäriinsä ruoka-annoksia kasaten, täydensimme juomapullojen kylmäallasta ja sinappi- ja ketsuppipullojen annostelupöytää. Touhu ei kiireestä huolimatta muistuttanut mitään kauheassa kaaoksessa tv:stä tutun ”kauhukeittiön” meininkiä, vaan työnjako oli selvää ja toimivaa ja yhteen hiileen puhaltaminen teki työstä itsestään todella kivaa. Jos joku juttu tuntui hankalalta siihen sai apuja. Itse korvasin kokemattomuuttani yritteliäisyydellä; kun halusi vain yrittää parhaansa, se tässä tapauksessa tuntui riittävän.
Ensin oli kovin hiljaista, mutta kun musiikki alkoi, alkoi myös asiakkaita virrata kojullemme. Vaikka tarjolla oli niin friteerattua muikkua kuin herkkukana- annoksia, kebabit ja makkaraperunat tekivät eniten kauppansa. Etäällä soi tanssibiitti, ja hetkittäin se sykki samaa tahtia sieluni kanssa. Värikkäästi sonnustautunut festivaalikansa, musiikki, valot, kivat työkaverit ja pomot… Se oli unohtumaton elämys!
Digiaikaan asiaankuuluvasti työtunnit, henkilötiedot ja tilinumero lähetettiin kemujen jälkeen sähköpostilla pomolle. Verokortti skannattiin siihen liitteeksi. Tässäkin kohdallani kävi ”yritys ja erehdys” – en muistanut laittaa työvuorojani samaan sähköpostiin henkilötietojeni kanssa. Mutta uusi sähköposti vaan menemään, tiedot menivät perille ja palkka tuli tilille – ajoissa.
Kaikenkaikkiaan kokemuksena tämä keikka oli mieltä kohottava ja rohkaisi ottamaan askelia epämukavuusalueen kautta avaraan, hyvään maailmaan. Maailmaan, jossa jokainen ihminen on ihmisarvoinen ihminen, kaikki tuntevat, tanssivatkin. Ja myös syövät ja juovat, vaikkapa makkaraperunoita ja limua.
