Olen 47- vuotias skitsofreniaa sairastava helsinkiläinen mies. Sairastumiseeni vaikuttivat monet tekijät, mutta yksi niistä oli kiusatuksi tuleminen. Kiusaaminen alkoi, kun olin kahdeksan vuotias. Alkuun se oli vain syrjään jättämistä, myöhemmin haukkumista ja herjaamista. Joitain kertoja minua lyötiin ja uhkailtiin välitunnilla koulun pihalla ja usein tavaroitani heiteltiin ympäriinsä.
Voidaan ehkä olettaa, että syytä kiusatuksi tulemiseen oli myös itsessäni, Minullahan oli tapana lintsata toisinaan koulusta ja näpistin myös karkkia kaupasta. Lisäksi olin luokallamme ainut oppilas, jonka isällä oli vankilatausta ja olin muutenkin omituinen. Ainakin nämä asiat ärsyttivät koulutovereitani sen verran, että jouduin epäsuosioon.
Yhdeksän vuotiaana koulunkäynti ahdisti niin paljon, että lintsaaminen alkoi lisääntyä. Peruskoulun neljännellä luokalla poissaoloja oli jo niin paljon, että jäin luokalle. Sydämessä oli pelkoa ja tuskaa. Halusin kääntää asetelman ympäri niin, että kiusaajat pelkäisivät minua, enkä minä heitä. Tutustuin Alibi-lehtien avulla rikollisten maailmaan hakien ratkaisua, miten voisin saada kiusaajat pelkäämään väkivaltaa tai jopa kuolemaa. Se kärjisti häiriintymistäni, kun aloin asennoitua olemaan väkivaltaa käyttävä ihminen. Olin päättänyt, etten koskaan enää alistuisi kiusattavaksi, vaikka se tarkoittaisi äärimmäisen väkivallan käyttämistä kiusaajia kohtaan.
Lopulta sain hoitopaikan Auroran sairaalan lastenpsykiatrisella osastolla. Siellä itsetuntoni parani ja aloin jopa luottaa ihmisiin. Vapauduin myös väkivaltaisista ajatuksista. Käytyäni peruskoulun viidennen luokan Auroran sairaalakoulua ja terveydentilani vahvistuttua, minut uloskirjoitettiin Auroran sairaalasta. Tuolloin en vielä saanut mielisairausdiagnoosia.
Ylä-asteen kahdeksannella luokalla alkoi päihteiden käyttö. Alkuun käytin vain alkoholia, mutta myöhemmin yhdeksännellä luokalla samana syksynä, kun sairastuin psykoosisairauteen, kokeilin myös butaania. Olin tuolloin kuusitoista vuotias. Minulla oli kovat paineet numeroiden korottamisesta, koska tavoitteena oli päästä lukioon. Alkoi tuntua, ettei voimat riitä. Käytin alkoholia yhä useammin ja aloin lintsata taas koulusta, kun en enää jaksanut pinnistää. Koko elämä alkoi tuntua turhalta ja vähitellen masennus lisääntyi, muuttuen lopulta psykoosiksi. Kotiin tuli päivystävä lääkäri ja ambulanssi vei Hesperiaan. Koin voimakasta tarvetta kapinoida Hesperian sairaalan nuorisopsykiatrian henkilökuntaa vastaan. Hatka-reissuja oli useita. Karkasin aina samaa reittiä ruuvaamalla kylpyhuoneen ikkunan auki ja lähdin tapaamaan kavereita. Silloiset kaverini tekivät rikoksia ja käyttivät päihteitä. Koin voimakkaasti yhteenkuuluvuuden tunnetta heidän kanssaan. Muistin sen tunteen, kun lapsena tahdoin olla isäni kaltainen. Siinä porukassa oli jotain nostalgista…
Tunnistan edelleen itsessäni lapsuudessa koettujen kiusaamiskokemusten aiheuttamia sosiaalisia pelkoja, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Anteeksi antaminen on avainsana pelkojen kohtaamisessa. Silloin pelko ei herätä hallitsematonta vihaa. Konfliktitilanteessa auttaa, kun hyväksyy, ettei toinen ihminen välttämättä ole väärässä, vaikka hänellä olisikin jostain asiasta aivan erilainen näkemys, kuin itsellä. Molemmat voivat olla saman aikaisesti oikeassa, koska kyse on siitä, että molemmat vain katsovat asiaa omasta näkökulmastaan ja ovat usein kumpikin omalla tavallaan oikeassa. Konfliktitilanteessa auttaa myös sellainen asenne, että pyrkii pidättäytymään väkivallasta ja korostan, että ihmisellä pitää olla niin paljon omaa tahtoa, ettei alistu, vaikka kääntäisikin toisen posken. Väkivallasta pidättäytyminen ylläpitää positiivista mielenterveyttä ja siihen tarvitaan kyllä nöyryyttä, mutta alistua ei tarvitse. Nöyrtymisen ja alistumisen ero onkin siinä, että nöyrtyminen tapahtuu omasta tahdosta, alistuminen taas jonkun muun tahdosta. Oman tahdon säilyttämisen lisäksi tarvitaan traumojen aiheuttamien pelkojen kohtaamisessa monia tunnetaitoja, mutta myös hyvää tahtoa. Jos ihmisellä on pyrkimys hyvään, muuttuvat kaikki traumojen aiheuttamat ongelmat aikojen kuluessa voimavaroiksi, kuten empatiaksi, tunnetaidoiksi ja sosiaalisiksi taidoiksi. Se on pitkä prosessi, mutta mahdollinen. Kun ihminen kriisiensä jälkeen löytää sisältään turvallisen ja rauhallisen olotilan, on toipuminen jo hyvässä vauhdissa. Silloin alkavat jäsentyä ne taidot, joita voi ammentaa omasta elämänkokemuksesta. Olen itse alkanut uskoa, ettei kärsimys ole turha asia, koska siitä voi oppia miten selviydytään. En myöskään hae syyllisiä sairastumiseeni, koska siihen ovat vaikuttaneet niin monet tekijät. On mahdollista, että minua kiusattiin lapsuudessani, koska minulla ei ollut samanlaisia rajoja kuin toisilla ja siksi koulutovereillani oli tarve rajoittaa minua kiusaamalla. Yhtenä tekijänä näen isäni alkoholismin, jonka takia kotona oli joskus rauhatonta. Oma päihteiden käyttönikin on varmasti vaikuttanut asiaan.
Vaikka kiusaaminen on aina väärin, voi omaa mielenterveyttä yrittää ylläpitää sillä, ettei lankea pelon ja vihan ansaan, vaan pyrkii säilyttämään sen, mikä on hyvää, kuten oma luottamuksellinen näkökulma maailmaan ja luottamus toisiin ihmisiin. Jos tilanne tuntuu ylivoimaiselta, kannattaa hakea ammattiapua, ennenkuin asiat lähtevät käsistä. Terapian avulla ihminen voi löytää itsestään sellaisia voimavaroja, joiden olemassa olosta ei ole tiennytkään.
Heikki Krook
