Jarkko: ”Miten mä mahdun mukaan yksilönä?”

Transkriptio:

T: Hienoa kun olet täällä. Kuuntelet Niemikotisäätiön Yhdessä-podcastia, jossa tällä kertaa vieraana on Valtti Valmennuksessa käyvä Jarkko Lounatvuori. Mukana myös työvalmentaja Satu Rintala ja jututtajana viestintäasiantuntija Katja Lampela.

K: Hyvä, me ollaan siis Valtti Valmennuksessa jälleen kerran. Tervetuloa meille kaikille. Täällä on – niin kuin viimeksi oli – Satu Rintala työvalmentaja, ja tällä kertaa jututetaan Jarkkoa. (Jarkko moikkaa) Sinä olet täällä Valtti Valmennuksessa valmennuksessa. Mitä kohti sinä valmentaudut tällä hetkellä – työ vai opiskelu?

J: Mieluummin sitä opiskelua lähtisin tavoitteleen kuitenkin. Mä oon opiskellut sitä lukioa esimerkiksi jo tosi kauan. Se ei vaan valmistu. Siitä on tullut osa tätä ongelmaa, miksi mä oon lähtenyt täältä hakemaan myös tätä… K: Apua, tukea? …niin, jotenkin, että löytyisi se keino. Se on jäänyt helposti kesken. Se menee aika nopeasti syyttelyyn kanssa. Aloittaa, mutta ei saa valmiiksi. K: Ja syyttelyllä tarkoitat, että itse soimailet itseäsi? J: Joo. Ja sitten löydän myös syitä niistä muista.

K: Eli tällä hetkellä sä opiskelet vai olet menossa opiskelemaan ja tekemään? 
J: Menossa opiskelemaan. Tällä hetkellä on tämä työ. Kun me aamulla nähtiin (Sadun kanssa, ei siis nauhalla ole, mutta) se on aika rankkaa duunia. Fyysistä tarkoitan. Suorittamista se työ, niin se tuntuu ikävältä.

K: Niin se raskauttaa, kuormittaa, teetkö monta tuntia viikossa?

J: Nyt semmosia lyhyempiä päiviä. Se on sinänsä hyvä. 4,5 tuntia on ollut. En pysty ihan täyttä viikkoa – tai haluakaan – tehdä. Koska se työ on niin semmoista apulaisen roolia koko ajan. Ja sitten se on pyörinnyt aika kauan tämä työllistyminen tämän tiimoilla; aloittaa ja kokeilee ja sitten se ei jatku. Mä oon kohdannut tätä samaa myös sen koulun kanssa. Jää kesken ikään kuin. 

T: Jarkko näkee, että asiat meinaavat jostain syystä jäädä kesken. Satu kuitenkin muistuttaa, että kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon.

S: Niin, olisin ehkä vähän avannut tätä Jarkon polkua tässä valmennuksessa. Jarkko on tullut pari vuotta sitten mun valmennukseen. Eikö vaan? J: Joo. S: Silloin oli kaikki aika auki? J: Kyllä. S: Ei ollut työpaikkaa eikä ollut oikea ajatustakaan. 

J: No ei. Oli just sisäänkirjattu sinne Kalasataman psykpolille. Se on myös yksi osatekijä tämän työllistymisen kanssa. 

S: Sitten siinä oli tähtiä ehkä vähän kohdalla, kun Jarkolla on kuitenkin koulutusta catering-alalta ja meillä oli silloin ravintoloitsijayrittäjä, joka oli kiinnostunut tarjoamaan tällaista työkokeilua. Jarkko siihen heti tarttui, kun tällainen heitettiin ilmoille, että voisi lähteä tsekkaamaan, että vieläkö se homma olisi oma juttu. No ei ehkä sitten ihan ollut. J: Ei kokonaan. S: Mutta kuitenkin, että lähti kokeilemaan ja testaamaan. Ja sitten sen jälkeen tuli vastaan tämmöinen kaupungin tarjoama lyhyt koulutus nimenomaan tähän astiahuoltoon. Ja sitten Jarkolle heitin sen, että no hei, että kiinnostaisiko tämmöinen, että sitä kautta olisi mahdollista työllistyä osa-aikaisesti. Eli tarttui siihen, lähti katsomaan, hoiti sen kunnialla ja nimenomaan sitä kautta on nyt työllistynyt. Ja nyt meillä on selkeä ajatus, että ensi keväänä lähdetään niihin opintoihin sitten ihan tosissaan hakemaan. Eli tavallaan tämä on ollut vain se semmoinen välietappi siihen rytmin saamiseen ja työelämään palaamiseen. Ja nyt sitten ne tähtäimet sinne, mitä oikeasti haluaisit tehdä.

K: Joo, kyllä. Toi on hirveän hyvä, välietappit on tärkeitä, koska niistä saa sinne CV:hen tavaraa. 

J: Joo, ja sit se selkeyttää sitä omaa menemistä ja olemista. Tämä on tämä apu just, mitä mä saan. Ja se menee vähän ehkä juuri kanssa tänne soimaamisen ja häpeämisen puolelle kuitenkin ihan itsellä. Nämä on semmoisia asioita, mitä olisi voinut itsekin tehdä joskus nuorempana ja siis myöhemminkin myös. Että ne ei ole semmoisia ikäjuttuja. Mutta ne jotenkin just jää, sitten kun ei ole sitä apua ja sitä tukea ja vähän myös sitä semmoista, että ”älä jätä kesken” -meininkiä niin paljon, joka on siis hyvä. Että sitä on kyllä saanut, että se on kiitos siitä.

K: No miten sitten, kun teillä on nyt päämääränä keväälle lähteä hakemaan opiskelemaan. Mihin sä lähdet hakemaan? 

J: Se on tietenkin myös, että sekin pitää ottaa tietenkin selväksi. Mä mainitsin ihan siis lukioita, että mä oon käynyt sitä vuosia, kun mä oon käynyt koulua. Ja enemmänkin se ammattipuoli oli se, mihin mä lähdin, kun se peruskoulu. Ja sitten yläasteet ja lukiot, millä reitillä mä ikään kuin lapsena olin ja sitten nuorena myös. Ja sitten kun se ei edennyt, niin sitten lähti just siihen keittiöalalle, joka on, niin kuin just tuli mainittua, aika fyysistä sitten kuitenkin. K: Joo, konkreettista. J: On. Ja hyvin selkeetä. Ja se kielenkäyttö siellä myös, että mun on pakko sanoa, että se on vähän rankkaa. Että se on aika fyysistä. Kun mä oon kuitenkin tällainen herkkä ihminen, niin se välillä tuntuu vähän, että joku määräilee – niin kuin tekeekin. Niin se stressaa. Kyllä sitä siis jaksaa, mutta se on siis kuormittavaa. Se on ravintola-ala.

K: Onko sulla semmoinen haave-ammatti, mitä sä haluaisit mielelläsi tehdä? 

J: No, en mä ole löytänyt. Se on siis tämä, että ihmisten kanssa mä oon halunnut tehdä töitä. Jopa jossain jotain opettamistakin jossain vaiheessa uskalsin kuvitella nuorempana. Että kouluja ja niin edespäin. Mutta kun sitten ei itse saa valmiiksi. Mä oon ollut siis päiväkodissa ja niin kun siviilipalvelusta tehnyt, tai tein, ja nuorisotalolla… Siis semmoista työtä. Kirjastossa mä olin jonkun työkokeilun. Ja ne on olleet nämä mun ravintola-alan enemmän semmoista työpaikkaruokailua ja lounaspuolta. Ja mä tykkään siitä! Että mä en ole halunnut siis lähteä mihinkään suuriin keittiöihin tekemään hienoja annoksia. 

S: Mutta jos sä mietit, että mihin sä esimerkiksi silloin viime syksynä mietit hakemista, niin mitäs aloja siellä oli silloin? 

J: No siellä oli sitä kulttuuria ja sitten siellä oli siis tätä mediaa. Ja sitten siellä oli just sitä nuorisotaloa. S: Yhteisöpedagogi oli silloin yhtenä. J: Joo. Ja se yhteisöpedagogi oli se, että siihen mä ehdin olla jopa siellä pääsykokeessa. Vaikka sekin siis sinänsä… mä en ole kertaakaan hakenut yhteishaussa, kun mä oon tällainen menijä. Työ on siis ollut sitä, että mä oon tehnyt tämmöisiä pätkätöitä ja sitten työkokeiluja. Ja niitä siis työkokeiluja, sekin on siis mielenkiintoinen, koska ne oli pidempiaikaisia aikoinaan. Meillä oli esimerkiksi, kun mä olin Oranssi ry:llä, niin me siis pystyttiin sitä kautta työllistämään mua. Mä tein kaksi vuotta vai enemmänkin tämmöisiä kokeilujaksoja, joka oli hyvä, mutta kaupunki sitä siis maksoi. Oranssin kanssa se toimi hyvin. Siksi mä olin siellä monta vuotta. 

K: Okei.No, kuinka usein te tapaatte? 

J: Mitä, kerran kuussa? S: Tällä hetkellä kerran kuussa, joo. Nythän meidän valmennus on tällä hetkellä sitä, että pidetään yllä kuulumisia ja jaksamista ja sen semmoista. Ja sitten meillä on se suunnitelma, että heti vuoden vaihteessa aletaan katselemaan vähän niitä yhteishakuja, että miten ne alkaa. Ennen kuin Jarkko työllistyi, niin silloin tavattiin vähän tiuhempaa, olisiko ollut joka toinen viikko suurin piirtein. J: Joo. Kyllä, kyllä.

K: Oliko tämä työllistymishomma tätä kautta tavallaan, että haitteko te – olitko sinä (Sadulle) tukena siinä haussa vai haitsä ihan itse? 

J: Se on pitempi juttu tämä mun työllistyminen on. Satu, tai siis Niemikotisäätiö, mut siis Satu, on kyllä tosiaan jeesannut. No nyt me aletaan mennä jo semmoiseen henkilöhistoriaan, että miten ajauduin… kun tulin maininneeksi Kalasatamaa ja Niemikotisäätiö. Sitten kuitenkin, tämähän on ihan pelkästään työllistymistä. Se on ollut nyt jonkin aikaa mulla jo. Mä oon siis tehnyt töitä, mutta mä aina lopetan. Se on mun tämä tilanne. Ja Satu on jeesannut jo aika hyvin tosiaan hyvän matkaa. S: Mutta siis tätä paikkaa, niin mä sen silloin spottasin ja vinkkasin Jarkolle, mutta Jarkko itse haki sinne koulutukseen ja hoiti sen koulutukseen ja nimenomaan työllistyi sitä kautta.(10:58) Että tavallaan mulla ei ole siinä näppejä pelissä ollenkaan mitenkään muuten kuin, että mä kerroin, että hei tällainen koulutus olisi. K: Ihan mahtavaa. 

J: Ja siis vielä todellakin kiitti siitä, että se on selkeytynyt, koska nimenomaan ne työkokeilut, kun mä sanoin, että kun mä sen Oranssin kanssa tein, kun me tehtiin monta vuotta, niin (nyt) se oli siis muuttunut. Että nythän se kaupunki ei enää – se on samassa paikassa – ei enää voi jatkaa ja se on lyhentynyt tosi paljon se työkokeilu.  Ja se on mennyt enemmänkin siis sellaiseksi, että se työkokeilu on enemmänkin just niin kuin, muut on tämmöiset, että mä niin kuin kokeilen, millaista on tehdä töitä. Että mun mielestä se on niin kuin enemmänkin, mitä siinä tapahtuu. Kun silloin nuorempana, oikeasti se oli sitä, että se pystyi jatkumaan ikään kuin, että ne pystyi työllistämään se työpaikka, missä mä kokeilin sitä työtä. Ja se olisi mun mielestä myös tärkeää, että se saataisiin selvemmäksi sille työkokeilijalle. Jo siis siinä lähtötilanteessa, että sä luultavasti et tuu työllistymään kuitenkaan. Koska se menee sellaiseksi, että mua huijataan ikään kuin. 

K: Niin, että on käytetty hyväksi, tavallaan? J: Niin. Mä luulen, että siis siitä päästäisiin eroon sillä, että se olisi selkeämpi siinä alkuvaiheessa. Kun se tulee uudestaan ja uudestaan se, että ”hyvin teit ja mukavasti toimit ja olit niin kuin ajoissa ja ei mitään niin kuin negatiivista palautetta – mutta me ei nyt pystytäkään palkkaamaan. Meillä ei ole varaa siihen.” Tiedätkö? Ja se kuulostaa vähän sellaiselta, että etkö sä tiennyt sitä silloin jo kolme kuukautta sitten, että onko sitä varaa tähän vai ei? Että se on kuitenkin joku ihan oikee työnantaja. K: Tosi hyvä pointti. J: Eiks joo? Niin se vaan, että kun sen työkokeilija menisi siihen tilanteeseen jo tietäen, että tää on tämmönen määräaika ja sen jälkeen meen johonkin toiseen, niin se olisi ihan toinen se lähestymistapa. K: Kyllä! Hyvä pointti. Eiks oo, koska siinä ei tulisi sitä, että mua huijataan. Mutta – se vaan oli semmoinen, jos sä tätä pystyt jotenkin käyttämään. K: Joo! Kerrotaan ääneen asiat, jotka eivät ole paikallaan. 

T: Jarkko toi tässä todella tärkeän asian esiin. Eettiseen toimintaan kuuluu läpinäkyvyys. Työsuhteen tai kokeilun luonne ja pituus tulisi tietenkin aina kertoa selkeästi työntekijälle.

K: Minkälainen valmennustilanne on tyypillisesti? Kun te kerran kuussa nykyisin tapaatte, niin onko se vaan kuulumisten vaihtamista? 

J: Se ei ole pelkästään sitä. Ei todellakaan. Tämä tilanne potkii eteenpäin ja vähän vaatii myös, joka on siis hyvä. K: Kerrotko vähän millä tavalla se vaatii? Sadulla on ruoska kädessä? (naurua) J: Ei mitään tuollaista, keppiä ja porkkanaa! Se vaatii itseltä myös, että sen ottaa vastaan. Apuhan tää on, apu ja tuki. Säännöllisyyttä ja rytmiä. S: Tosi paljon me nimenomaan keskustellaan tapaamisissa, ensin aloitetaan kuulumisilla. Nykyään ehkä vähän vähemmän, mutta varsinkin alussa kokonaisvaltaista tilanteen reflektointia. Kaikkea voinnin reflektointia ja historiaa vähän käytiin läpi ja käsiteltiin sitä. Jarkko on tosi hyvä keskustelija. Hän ottaa vastaan ja kuuntelee, mutta myös sanoo, jos on eri mieltä. Silloin se toimii kaikista parhaiten, koska mullakin on mielipiteitä, mutta ne eivät aina ole oikeita! (naurua) Vaikka kuinka haluaisin niin uskoa. Ihan mahtavia oivalluksia. Meidän somessakin on käytetty Jarkon yhtä oivallusta, koska se oli vaan niin nerokas. Käytiin vähän ja sivuttiin menneisyyttä, Jarkko totesi sitten, että ”tässä rypeminen on tässä vaiheessa ihan turhaa. Se on vähän kuin auton tyhjäkäynnillä pitäminen: bensaa kuluu, mutta mihinkään ei pääse.” Se oli aivan loistava, olin ihan wouu mind blown! Sain luvan silloin julkaista lainauksena tämän meidän somessa. Se oli oikeasti, että joo, menneet pitää käsitellä, mutta jos niihin jää jumiin, niin ei se vie eteenpäin.

K: Mahtava. J: Jees, kiitti, kiitos! Se auttaa todella – että jutellaanko me ”vaan” – tämä kohtaaminen auttaa eteenpäin. Se pitää tehdä, se on kans just sitä.

K: Mitä sinä sanoisit, mikä on tässä valmennuksessa ollut parasta tai mikä tuottaa iloa eniten? 

J: Tämän huomaaminen, että tämä etenee. Ja se on hyvä, ihana, kiva juttu. Tämä selkeyttää todella, niinku se reflektointi. Sitä tulee tehtyä, kun sitä ei niin tiedostetusti tehdä. Tämä on vapaamuotoinen keskustelu, se jeesaa. Minä huomaan sen itse, mutta olin jopa työkokeilussa klubitalolla – mielenterveystyötä, missä kaikki ovat mukana – niin me tehtiin ruokaa sen ryhmän kanssa. Siinä tulee keskusteltua tosi isoja juttuja. Kun sitä ei laiteta ihmistä puhumaan jostain, vaan SAA puhua, niin se on hyvä. Ja se on Niemikotisäätiöö myös. Että jeejee! 

K: Kyllä. Iloasiahan on ihana juttu, mutta sitten tuo hyötyasia. Sehän ei ole välttämättä aina se, mistä on hirveästi hyötyä, niin se ei ole aina välttämättä iloinen asia just sillä hetkellä. Miten koet, että millä tavalla tämä valmennusasia on ollut sinulle hyödyksi? 

J: Juuri näiden kohtaaminen ja myös sen huomaaminen, että nyt pitäisi päästä eteenpäin ja miten se tapahtuu ja se tuki siihen. Se on se, mitä tässä saa. Se on tosi iso juttu. Ihan fiiliksenä iso juttu, mutta muutenkin. 

K: Palautetta olet saanut varmasti täältä kovasti, mutta onko tullut muualta? 

J: On! Ystäviltä myös. Ystäviltä se tulee lähinnä ja muilta, sukulaisiltakin jopa. Mutta kun nää kohtaa, tämän asian, niin se on myös sellaista, että menee jo näiden esimerkkien, mutta siivoomisen puolelle jopa. Että mä tarkoitan, että asiat eivät kasaudu pöydälle kun niitä vaan siivoo välillä. Näen ystäviä ja minun ei tarvitse keskustella näistä asioista – joka on taas vähän läheisemmässä suhteessa hyvinkin positiivinen juttu. Kun näkee ja ei taas stressaa omia asioitaan, vaan on tilaa muullekin. K: Sä olet kyllä hyvä sanottamaan näitä asioita. J: Oon mä näitä miettinyt. K: Joo, ihan mahtavaa.

K: Mitä haluaisit sanoa päättäjille? 

J: Ei päättäjilläkään varmaan ihan helppoo oo. Mutta tämä rooliutuminen, se ei ole pelkästään tämä mun moga. Kyllä se vähän tulee muualtakin, se sellainen vaade. Päättäjät voisivat vähän yrittää höllentää, sellaista tiettyä tilaa antaa, että se ei ole niin vaativaa. Vaativuus on sitten taas sen rahan tekemistä. Tällä hetkellä. En mä osaa ihan yksselitteisesti kertoa, miten se tapahtuis. S: Niin, mitä me nyt ollaan ehkä juuri puhuttu, että yleisesti yhteiskunnalta sellainen inhimillisempi lähestymistapa. J: Mahtavaa. S: Miten porukka on erilaisia, kuormittuu erilailla, on erilaisia taustoja, niin ymmärrettäisiin niitä paremmin. Siitä me ollaan Jarkon kanssa juteltu jonkun verran. Ja sitten ehkä just sitä kautta ollaan me siitä puhuttu, että ollaan vähän saatu Jarkko luopua siitä, että ei mietitä mitä se yhteiskunta odottaa, vaan mietitään sitä mitä Jarkko haluaa. Millaista elämää Jarkko haluaa elää, ei millaista elämää yhteiskunta haluaa Jarkon elävän. K: Just näin. 

J: Tuo on siis mahtavaa, että tästä puhutaan. Koska todella mä oon tietenkin nuorena itse ajatellut, että ei tarvii vastata (odotuksiin). Sittenhän mä oon myös ajautunut vähän sellaisille hankalillekin, vähän hankaliinkin tilanteisiin. Koska tietenkin työelämähän vaatii ihmiseltä jotain. Pitäähän mun jotenkin tehdä töitä tietyllä tavalla. Enhän mä nyt mitä vaan voi tehdä. Mut se on tätä: miten mä mahdun mukaan yksilönä? 

K: Mitä sinä haluaisit sanoa muille valmennusta harkitseville? 

J: Se vaatii myös itseltä. Se on iso juttu. Se tosiaan tekee sen, että vaikka kuinka hyvä valmennus ja tuki on, niin ei se kuitenkaan riitä. Siis mennä vaikka töihin just, niin on se kuitenkin sitten itsestä kiinni. (Satu peukuttaa iloisena) S: Toi oli ihan loistavaa! Se on just näin. Se on ihan sama, mitä työkaluja minä tai me muut valmentajat annetaan tai mistä työpaikoista me vinkkaillaan. Jos ei se ihminen itse halua hakea tai hae tai sit mene sinne töihin, niin eihän siitä ole mitään hyötyä. J: Ei niin. Juuri kun tässä yhteiskunnassa on, niin sit tulee vähemmän tilaisuuksia. Se on niin. Työelämässä muistan sellaisenkin ajan, kun tein normaalin työnvälityksen kautta, jossa soitetaan puhelimella, että nyt olisi töitä tänään. Ja sitten sinne mennään tai ei. Sitten kun sä et pariin kertaan sinne mee, niin sit ne ei enää soita. Sitä se vaan sitten on, että ei kannata soittaa tälle, että aina sillä on joku muu. Ne soittaa sille muulle. Että höh, sitten vaan ei tee niin. 

K: No hei mun kysymykset loppu. Onko vielä sellaisia asioita, mitä sinä haluaisit sanoa? Tai Satu haluaisit sanoa. 

J: Kiitosta tietty, mut jaksetaan! S: Joo, eiköhän siinä aika kivasti kaikki tullut. 

Loppupulinaa: Joo. Hirveästi kiitoksia sinulle tästä kiitosta. Kiitos ja toivottavasti, toivottavasti saadaan podcast aikaan. Ihan mahtavaa. Mä ottaisin mielelläni vielä kuvia, jos saa…

T: Keskustelimme Jarkon ja Sadun kanssa 31.10.2024 Valtti Valmennuksessa. Musiikkina soi Yhdessä-biisi, jonka sanat ovat Niemikotisäätiön palvelunkäyttäjien tekstiä. Minä olen Tiina Tekoäly. Kiitos kun kuuntelit!