Olen työnohjaajaopintojeni yhteydessä pohtinut jaksamista ja voimavaroja. Miten voisin suhtautua itseeni lempeästi ja suoda tarpeellisen lepotauon? Miten olla potematta syyllisyyttä ”joutenolosta”? Miten opetella tärkeää rajaamisen taitoa, johon kuuluu myös kyky uskaltaa sanoa ”ei”?
Ehkä sinäkin koet välillä, että jaksamisessasi olisi toivomisen varaa tai että voimavarasi ovat hupenemassa. Mielestäni on tärkeää havaita ja tunnistaa tällainen tilanne, ettei ajauduttaisi uupumuksen pyörteisiin. Ehkä nukkumisesi on hiljalleen vaikeutunut, saatat huomata olevasi entistä ärtyisämpi tai vetäytyvämpi.
Olen itse opetellut kantapään kautta itseni kuuntelemista. Kuuntelen väsymisen merkkejä herkällä korvalla ja pyrin reagoimaan niihin. Kun olen vaikkapa ollut koko päivän sosiaalisesti kuormittavassa tilanteessa, saatan viettää illan itsekseni hiljaisuudessa. Lataan akkuja milloin pyjamapäivällä, milloin tekemällä jotain hauskaa ja hassua. Pyrin olemaan ystävällinen ja kannustava itseäni kohtaan sekä kohtelemaan itseäni kauniisti.
Viljelen myös rakentavaa sisäistä puhetta kuten ”ei haittaa, ensi kerralla menee paremmin” tai ”selviän tästä, vaikka pelottaa. Olen ennenkin selvinnyt.” Tällainen sisäinen ääni auttaa minua vankistamaan itseluottamustani ja sättimisen sijaa puheen sävy on lohduttava.
Myös työssäjaksamisen kannalta on oleellista, että pyrin myötätuntoon: ”meni ihan hyvin. Hyvä minä!” tai ”nyt olen tehnyt töitä ahkerasti, joten otan pienen tauon. Näin pidän myös hyvää huolta luovuudestani.” Monet aivotutkijat ovat mikrotaukojen kannalla ja mm. TTL:n ”Kimmoisat työntekijät muuttuvassa työelämässä” -tutkimuksessa korostetaan työn imun merkitystä ja työn tuunattavuuden tärkeyttä.
Toivon sinulle voimaannuttavia, myötätuntoisia ja palauttavia sydäntalven hetkiä!
