Katson kaunista kesämaisemaa ikkunasta ja mietin, mikä on auttanut minua toipumaan. Taival on ollut pitkä, koko aikuisikäni kestävä. Itseasiassa kaikki alkoi kauan sitten lapsuudestani, josta traumatisoiduin. Muistan vieläkin yli vuosikymmen sitten kysyneeni eräällä kuntoutuskurssilla mistä minun tulisi toipua. Koko tämänastisesta elämästäsi, kuului viisas vastaus.
Nuorempana olin kärsimätön – etenkin itseni suhteen. Olisin halunnut saavuttaa jotain hienoa ja suurta. ”Paranenko koskaan?” kipuilin itseni kanssa silloin, kun toivo oli hukassa. ”Onko tästä edes mitään hyötyä?” kyseenalaistin ammattilaiselle.
Pikkuhiljaa löysin itsevarmuutta ja omannäköisen elämän. Siihen kuuluu itseni helliminen, jota itsemyötätunnoksikin kutsutaan. Jos ”mikä on tänään pienin mahdollinen toipumisen askel” -kysymykseen vastaus on levähtäminen, en enää ryhdy sättimään itseäni. Sen sijaan totean ”Nyt on oikea hetki hengähtää. Juuri nyt kaikki on hyvin!” Otan vastaan tunteet ja ajatukset sellaisina kuin ne tulevat ja päästän niistä irti. Uutteralla harjoittelulla se jopa useimmiten onnistuu.
Tänään luokittelen itseni tervehtyneeksi toipujaksi. Olen tullut siksi, mikä minun kuuluukin olla – omaksi itsekseni. Polku on ollut kivinen, sen myönnän. Olen silti elävä esimerkki siitä, että toipuminen on mahdollista.
Mikä sinua auttaa toipumaan? Mikä toimii sinulle?
Levollista loppukesää ja omankokoisia toipumisen askeleita juuri sinulle!
