Korona-epidemia on totisesti muuttanut ihmisten elämäntyyliä ympäri maailmaa. Itselleni tästä kaikesta on tullut jonkinlainen ”uusi normaali”, jossa pidetään vähintään 1 metrin välimatkaa lenkkipoluilla vastaan sauvakävelevään mummeliin, pestään kädet ja uneksitaan ensi-iltaelokuvista teatterissa katsottuna. Ajankululla ei ole niin väliä, päivät liukuvat nopeaan, mutta TV- lähetysten kellonajoista olen tarkkana: Mitä nyt? Kuuluuko jotain uutta?
Arkiset rutiinit ovat tosiaan taka-alalla, aikataulut ja menemiset. Samoin niistä elpyminen on saavuttamattomissa, kun kahvilat ovat kiinni, ja kavereiden näkeminen tarkoittaa videopuhelua. Mutta onko tämä nyt sitten vain jotain outoa elämää erossa elämästä?
Päinvastoin, tämä on mahdollisuus. Yht’äkkiä on kiitollinen ihan pienimmistäkin asioista, kun saa olla terveenä ja elossa ne kokemassa. On aikaa leipoa jauhokaapissa iät ja ajat pyörineet jauhot ja jyväset sämpylöiksi, setviä lankakorin pikkukeristä sukkiin raitoja. On ihana asia, kun voi tehdä vaikka nyt niitä sukkia lahjaksi, sen merkitys on ihan toinen, kuin itselle valmistuvan villapaidankutaleen, jonka tekemiseen on silläkin paikkansa.
Fyysisestä kunnosta voi pitää huolta ilman kuntosaliakin, kotijumpat ja kävelylenkit turvallisesti toteutettuina tuovat paitsi sisältöä päivään myös hyvää oloa, ja ehkäpä parempaa vastustuskykyäkin. On tietty sitten niitäkin päiviä, jolloin pisin lenkki ulottuu postilaatikolle ja jää 10 000 askelta suunnittelun asteelle. Mutta turha lietsoa itseään suorittamaan suorittamisen takia, olen oppinut kuulemaan vähän olojanikin, ja teen hyvinvointi ja hauskuus tähtäimessä asioita. Lepo ja palautuminen ovat varmasti yhtä tärkeitä, kuin liikekin.
Mustimpien uutisten keskellä ne oman elämän pienet valopilkut tuovat toivoa. Ja paradoksaalisesti tämä eristys kirkastaa yhteyden merkitystä, ja niin löytää uudenlaisia tapoja jakaa asioita. Kohdallani toivoa ihmiskuntaa kohtaan on lisännyt monen halu auttaa: esim. vapaaehtoiset kiikuttavat riskiryhmiin kuuluville ruokakasseja oven ulkopuolelle.
